Gaetano Donizettin Lemmenjuoma kuuluu oopperatalojen vakio-ohjelmistoon eli on oopperanystävälle tuttu ooppera. Se luokitellaan koomiseksi oopperaksi, mutta se ei ole farssi. Sen huumori kumpuaa yleisinhimillisestä hyväntahtoisuudesta ja kyvystä suhtautua itseensä ja asioihin ylipäätään myönteisesti. Tässä ei olla mielensäpahoittajia.
Finnkinossa esitettävä Metropolitanin versio on uusintaensi-ilta, joka edellisen kerran oli ohjelmistossa 2012. Ohjauksesta vastaa Bartlett Sher. Koko solistikaarti Nemorinoa esittävää tenori Matthew Polenzania lukuun ottamatta on uusi, useimmat ensikertalaisia Metropolitanin lavalla.
Pretty Yende voitti Savonlinnan laulukilapilun 2010.
Adinana on eteläafrikkalainen Pretty Yende, joka on nopeasti noussut yhdeksi kysytyimmistä sopraanoista maailmassa. Pretty Yende muistetaan Savonlinnan laulukilpailun voitosta vuonna 2010. Jo silloin tuomaristo ennusti hänelle suurta tulevaisuutta. Se on toteutunut.
Myös kersantti Belcore (baritoni Davide Luciano) ja ihmejuomakauppias Dulcamara (basso Ildebrando D’Arcangelo) ovat ensikertalaisia MET:issä. Tämä italilalaisparivaljakko taitaa koomisen esitystaiteen erinomaisesti. He näyttävät nauttivat pienistä kujeista, jotka ovat oleellinen osa koomista oopperaa. Dulcameran roolissa lauletaan italiaa sellaisella tempolla, että äidinkielestä on varmasti hyötyä roolin laulamisessa.
Geatano Donizetti nousi Italian merkittävimmäksi oopperasäveltäjäksi 1830-luvulla, kun Rossini oli kuollut. Köyhistä oloista lähtenyt säveltäjä oli äärimmäisen tuottelias, hän sävelsi peräti 65 oopperaa. Syynä oli se, että hänen piti henkensä pitimiksi ottaa vastaan kaikki tarjotut työt. Näin oopperoita syntyi peräti 65 kappaletta, kunnes hän sai liiallisesta rasituksesta johtuvan hermoromahduksen 1848. Väitetään, että Lemmenjuoman hän olisi säveltänyt kahdessa viikossa.
Tarina on hupsu. Hieman heikoilla lahjoilla varustettu, hyväntahtoinen kylähullu Nemorino on palavasti rakastunut kylän kaunottareen Adinaan, joka ei kuitenkaan osoita mitään vastarakkauden merkkejä, päinvastoin. Adina osoittaa kiinnostusta kersantti Belcorea kohtaan.
Kylään saapuu rohtokauppias Dulcamara, joka myy vaunustaan erilaisia eliksiirejä kaikkiin vaivoihin. Eihän tämä ihan vierasta ole nykyisinkään, kun esimerkiksi hopeavettä pidetään ihmelääkkeenä huolimatta siitä, että ammattilaiset ovat varoittaneet sen tiedossa olevista vaaroista. Totuus on tarua ihmeellisempää.
Adina lukee kyläläisille vanhaa legendaa Tristanista ja Isoldesta, jotka nauttivat lemmenjuomaa. Tarina on todellakin vanha keskiaikainen legenda, joka kertoo Cornvallin ja Irlannin hallitsijoista.
Richard Wagner käytti oopperoissaan paljon muinaisrunoutta. Tristanin ja Isolden hän sävelsi 1860-luvulla ja se ensieitettiin Münchenissä 1865 eli 33 vuotta myöhemmin kuin tarina esiintyi Donizettin oopperassa, jonka Wagner varmuudella myös tunsi.
Nemorino yhdistää tarinan ja rohtokauppiaan, ja ajattelee, että lemmenjuoman avulla hän voi voittaa Adinan rakkauden. Dulcamara tajuaa, että Nemorinolla eivät kaikki muumit ole laaksossa ja väittää, että hän on oikea lemmenjuoman kehittäjä ja tarjoaa tälle pullon, jossa on ihan tavallista punaviiniä.
Lemmenjuoma ei aluksi tunnu tepsivän, koska Adina suostuu Belcoren kosintaan ja häitä puuhataan pikaisesti. Samaan aikaan leviää kylässä huhu, että Nemorinon rikas eno on kuollut ja perintö jää Nemorinolle. Se saa kylän naiset innostumaan Nemorinosta. Kun Adina näkee, kuinka Nemorino on saavuttanut naisväen suosion, hän tulee mustasukkaiseksi, päättää hylätä Belcoren ja ottaa sen sijaan Nemorinon.
Tässä olisi mielensäpahoittamisen paikka.
Tässähän olisi mielensäpahoittamisen ja tragedian paikka. Mutta ei. Belcore suhtautuu hylätyksi tulemiseen mailmanmiehen tyyneydellä ja ilmoittaa, että kyllähän naisia riittää. Ilmeinen huijari Dulcamara muuttuu sankariksi, jonka rohdot ilmiselvästi saivat rakastavaiset löytämään toisensa ja niin syntyy pari: Adina ja Nemorino, joka ei oikein edes itse ymmärrä, miten tällainen onnin hänen kohdallaan on mahdollinen.
Lemmenjuoma ei ole mikään naurukone, jossa hupaisat sattumukset ja väärinymmärrykset johtavat väärinkäsityksiin. Pikemminkin sen koomisuus kumpuaa hyväksynnästä ja suurisydämisyydestä. Kyläläisiä ja päähenkilöitä katsotaan samalla hyväntahtoisella lempeydellä kuin esimerkiksi Aapeli katseli savolaisiaan.
Ehkä samasta syystä Lemmenjuomassa on paljon kaunista, koskettavaakin musiikkia. Niistä tunnetuin on ilman muuta Nemorinon Una furtima lagrima, yksi oopperakirjallisuuden rakastetuimmista aarioista. Tässä se soi Matthew Polenzanin tulkitsemana hyvin tunteikkaasti ja koskettavasti.
Monille nämä yksittäiset hitit ovat tärkeä syy lähteä oopperaan. Nyt kannattaa mennä. Vaikka kyllä koko teoksestakin jää sellainen hyvän mielen hyrinä, että Tampereen Plevnasta poistui ihmisiä, joiden kasvoilla väreili ilo.