Kun kuulin, että Jaakko Kuusisto säveltää Ulla-Lena Lundbergin romaanista Is (Jää) uuden suomalaisen oopperan, ajattelin heti, kuinka tärkeää on, että Kuusisto vietti perheineen lähes vuoden Utössä, johon hän veneilijänä oli ehtinyt ihastua. Muistan myös hienon kamarikonsertin Utön kirkossa. Soittajaporukkaa johti Jaakko Kuusisto. Jää on Kansallisoopperan tilausteos.
Jää ei romaanina aivan helposti taivu oopperaksi, sillä se kuvaa suhteellisen pitkää aikaa, kun nuori pappi Petter Kummel saapuu perheensä kanssa Kökariin. Hän kohtaa ennakkoluuloja ja eristyneen kylän omalakista elämää, yrittää oppia elämään eristyneellä saarella elämää, joka vaatii sopeutumista ankaran luonnon ehtoihin.
Aineksia oopperalibrettoon on liiankin kanssa.
Aineksia oopperalibrettoon on liiankin kanssa. Sen libretisti Juhani Koivisto hyvin tietää. Se tuleekin esiin oopperan alkupuolella. Henkilögalleria on laaja. Toisin kuin romaanissa, mahdollisuus esitellä henkilöiden persoonia on hyvin rajallinen. Kun yhdelle solistille jää aikaa vain muutaman kymmenen sekunnin soololle, kovin syvää karaktääriä ei ehdi luoda.
Ratkaisu on se, että esitellään yhteisö. Kuoro saakin oopperassa erittäin suuren roolin, sillä se on kertoja, joka kertoo meren ja luonnon arvoituksellisuudesta, on seurakuntana ja myös poisnukkuneina sisarina ja veljinä, jotka näkymättöminä seuraavat kökarilaisten elämää.
Koska yhteisöllisyys on niin keskeisessä roolissa, solistiroolien määrää olisi voinut supistaa vieläkin enemmän. Se olisi tehnyt etenkin alkuosasta iskevämmän ja vaikuttavamman. Koska libretto ei muutenkaan ole voinut noudattaa romaania, tiivistämiselle oopperallisena ratkaisuna olisi ollut vahvat perusteet.
Tässä tullaan ongelmaan, joka syntyy, kun pohjana käytetään näin merkittävää alkuteosta. Sen muuttaminen libretton tarpeisiin ei ole aivan helppoa, koska kunnioitus alkuteosta kohtaan on jo lähtökohtaisesti niin suuri.
Jaakko Kuusiston sävelllystyö on kauttaaltaan uljasta ja väkevää. Siinä soi se meri, jota Kuusistolla oli aikaa kuunnella Utö-vuotenaan, se on majesteetillinen ja hurja, silmää hivelevän kaunis, mutta myös vaarallinen ja arvaamaton.
Sillä on myös yliluonnollinen ulottuvuus, sillä ihmisen voimien vähyys tulee nopeasti koetelluksi meren voimien rinnalla. Romaanin ja myös oopperan kiintoisimpia hahmoja on Anton (puherooli Marcus Groth) joka tuntee meren ja kokee, että hänellä on yhteys poisnukkuneisiin, jotka neuvovat ja varoittavat häntä vaaroista. Anton kertoo kokemuksistaan Petterille. Veneessä käydään hienoja keskusteluja, joissa kohtaavat kansanusko ja yliopistokoulutus. Hieman yllätyin, että nämä keskustelut käydään puhuen eikä laulaen. Miksi tähän ratkaisuun on päädytty? ei avautunut minulle.
Teos alkaa tiivistyä joulukirkkokohtauksessa II näytöksen lopulla. Petter Kummel (baritoni Ville Rusanen) saarnaa ja rukoilee. Aaria on hyvin herkkä ja kaunis. Rusasen ääni tuntuu tavoittelevan lähes yliluonnollista. Seurakunta yhtyy jouluvirteen ”Tuo armon valkokyyhky”, joka tuttuakin tutumpana saa jotakin rinnassa liikahtamaan.
Joissakin kommenteissa on ihmetelty, miksi Kuusisto on valinnut Petter Kummelin äänialaksi baritonin eikä tenoria, joka sopisi mainiosti nuorelle papille. Oma arvaukseni on se, että baritonifakista löytyy helpommin erinomaisia suomalaisia laulajia.
Virsillä on muutenkin tärkeä rooli, seurataanhan tässä nimenomaan Kökarin saaren seurakuntaelämää, sen arkea ja juhlaa. Kuusisto liittää virsiä luontevasti osaksi oopperaa. Mieleeni nousee, että Jaakko Kuusistolla oli keskeinen rooli, kun Sinfonia Lahti teki erittäin suosittuja virsilevyjä. Kuusisto teki niin sovituksia kuin toimi orkesterin konserttimestarina. Virsimelodioiden orkesteroinnissa kuului tämä kokemus.
Kuolema tulee liki.
Väliajan jälkeen teos tiivistyy merkittävästi. Samalla se muuttuu kaiken aikaa puhuttelevammaksi, kun kuolema tulee liki, ensin 8-vuotiaan Annin hautajaisissa ja pian sen jälkeen Petterin hukkuessa.
Jaakko Kuusisto kertoo, että hän aloitti oopperan säveltämisen Monan (sopraano Marjukka Tepponen) aariasta kuolleen Petterin ruumiin äärellä. Se onkin todella vaikuttava kohtaus, jossa myös Marjukka Tepposen upea ääni ja loistavat näyttelijänkyvyt pääsevät oikeuksiinsa. Tepponen löytää hienosti sen monimutkaisen tunnetilan, jossa epäusko läheisen äkillisestä kuolemasta, suru, ahdistus ja kiukku hyökyvät yhtä aika päälle. Monan maailma ei aviopuolison kuolemassa romahda, sillä hänessä on elämänvoimaa, joka turvaa tulevaisuuden pienille tyttärille. (Toisen tyttären esikuva on muuten Ulla-Lena Lundberg, Romaanin kirjoittaja).
Jää on äärimmäisen kaunis teos, myös visuaalisesti. Näyttämökuvien sommitteluun on kiinnitetty poikkeuksellisen paljon huomiota. Perusratkaisu on yksinkertainen. Lavalla kohoaa kaksi kalliota, joiden välissä on salmi. Se erottaa itäsaaren länsisaatesta, myös henkisesti.
Oopperan teemaksi nousee silta.
Romaanista poiketen oopperan teemaksi nousee silta, joka pitäisi rakentaa saarten väliin. Rakentamisen tavasta ei kuitenkaan päästä yksimielisyyteen kuin vasta Petterin hukkumisen jälkeen. Näin sillasta kasvaa myös henkinen ja hengellinen symboli, joka yhdistää ihmisiä, mutta myös näkyvän ja näkymättömän todellisuuden. Parhaimmillaan näyttämökuvat toivat mieleen kultakauden maalarien saaristolaisteoksia ja näkymättömän tullessa näkyväksi Lennart Segerstrålen freskoja tai Tampereen tuomiokirkon Magnus Enckellin alttaritaulun ylösnousemus. Lavastus on Kati Lukan käsialaa. Hän teki loistavan lavastuksen viime vuonna Tampereen Veljensä vartijaan, jossa yksi puhuttelevimpia lavanakymiä oli juuri Tuomiokirkon köynnöstä kantavat pojat. Ehkäpä tässä on muisto siitä työstä. Näyttämökuvia on varmasti tehty tiiviissä yhteistyössä ohjaaja Anna Kelon kanssa.
Erikseen on mainittava Thomas Hasen valaistus ja videosuunnittelu, niin keskeinen niiden rooli näyttämökuvien rakentamisessa on.
Omana juonteenaan oopperassa on Irina Gyllenin tarina, josta hän käy sielunhoidollisia keskusteluja pappi Peterin kanssa, mutta joka sitten jatkuu omana tarinanaan siitä, kuinka Irina on paennut Neuvostoliitosta joutuen jättämään poikansa sinne, eikä saa enää poikaan yhteyttä. Viimein poika löytyy samaan aikaan, kun Petter hukkuu. Irina kokee, että Petter on tehnyt vaihtokaupan, uhrannut itsensä hänen poikansa puolesta. Mezzosopraano Jenni Carltedt tekee Irinana erittäin puhuttelevan roolin.
Baritoni Jussi Merikanto lukkarina,sopraano Jenni Lättilä Adelenena ja tenori Matias Haakana suntiona nousevat muusta solistikunnasta eniten esille.