Suomen Kansallisoopperassa esitetään Richard Wagnerin järkälemäisen Ring-tetralogian toinen osa, sen tunnetuin ooppera Valkyyria. Se on lyhyesti sanottuna erinomainen, loistavaa oopperaa ylipäätään ja erinomainen versio kyseisestä oopperasta. Hannu Lintu saa musiikin toimimaan äärimmäisen jännitteisesti ja Anna Kelo on tehnyt ohjauksessa todella vaikuttavia ratkaisuja. Huh huh.
Kansallisoopperan Ring on ollut monessa suhteessa poikkeuksellinen produktio. Se on jo sellaisenaan mille tahansa oopperatalolle äärimmäinen voimainponnistus – onhan se myös sitä, että halutaan näyttää omaa kyvykkyyttä oopperatalona. Poikkeuksellisuudesta muistuttaa se, että Ringin ohjaajaksi valittu Kari Heiskanen jouduttiin vaihtamaan jo alkuvaiheessa. Ohjaajaksi otettiin talon sisältä pääosin apulaisohjaajana toiminut Anna Kelo. Sitten tuli korona, joka siirsi Valkyyrian esittämistä kahdella vuodella. Uudet aikataulut eivät sopineet enää kapellimestari Esa-Pekka Saloselle, jolle koko produktio oli räätälöity. Samaan aikaan Kansallisoopperan ylikapellimestariksi nimitettiin Hannu Lintu, joka otti musiikillisen vastuun myös Ringistä.
Nyt nähdyn perusteella nämä suunnittelemattomat muutokset eivät ainakaan ole heikentäneet lopputulosta.
Oopperan ohjaaminen on sillä lailla haasteellista, että parhaimmillaan ohjaus on silloin, kun katsoja ei sitä oikeastaan ensinkään huomaa, niin luontevaa tekeminen näyttämöllä on. Tähän Anna Kelo on yltänyt huolimatta siitä, että hän on tehnyt monia sellaisia ratkaisuja, jotka eivät nojaa Valkyyrian esittämistraditioon. Nämä ratkaisut ovat poikkeavuudessaan erittäin onnistuneita ja tekevät vaikeasti ymmärrettävästä tekstistä helpommin aukeavan.
Oopperan, ja taiteen, ajattomuudesta kertoo paljon se, että Valkyyria tuntuu nyt hyvin ajankohtaiselta. Tätä Valkyyriaa ei ole sijoitettu historian alkuhämärään, kuten yleensä, vaan nyt ajankohta on natsi-Saksa. Ylijumala Wotan (bassobaritoni Tommi Hakala) on sotapäällikkö, narsistinen oman valtansa juovuttama upseeri ja sotapäällikkö, joka kompensoi epäonnistumisiaan hirmuhallinnolla ja tuhoamisella. Esimerkkiä ei tarvitse kovin kaukaa hakea, vaikka Venäjän hyökkäyssodasta Ukrainaan ei tätä produktiota valmisteltaessa ollut mitään tietoa.
Moni kauhistuu sitä, että Valkyyria on viiden tunnin mittainen. Turhaan. Ooppera jakautuu kolmeen näytökseen, eikä ainakaan tässä versiossa missään näytöksessä ollut vähääkään pitkäveteisyyttä.
Ensimmäisessä näytöksessä Siegmund (tenori Joachim Bäckström) saapuu haavoittuneena ja uupuneena metsän keskellä olevaan taloon, jossa emäntä (sopraano Mina-Liisa Värelä) ottaa vieraan kulkijan vastaan. Talon isäntä Hunding (basso Matti Turunen) saapuu taloon ja huomaa, että vieraan ja talon emännän välillä kipinöi. Hunding on ryöstänyt Sieglinden vaimokseen, kyse on siis hyväksikäytöstä, ei rakkaudesta. Yksinäisyydestä ja vieraudesta kärsivä Sieglinde tunnistaa heti Siegmundessa jotakin tuttua ja lempi roihahtaa huolimatta tai ehkä juuri siksi, että Sieglinde ja Siegmund ovat sisaruksia, joiden isä ylijumala Wotan on.
Ohjauksessa huomio kiinnittyy siihen, että Hunding, joka yleensä on metsästäjä, on tässä pappi, jonka kaulassa roikkuu risti. Myös talon seinässä on risti. Ajattelen sen viittaavan siihen tapaan, jolla kristinuskoa on levitetty, väkivaltaisena miekkalähetyksenä, jossa valitsevan kulttuurin keskelle on menty vähät välittäen sen kulttuurin ja siinä elävien ihmisten tavoista ja perinteistä.
Toinen huomio kiinnittyy lavasteisiin. Näyttämön vasemmassa reunassa on ilmassa puinen sommitelma, joka ainakin minulle tuo mieleen Sibelius-monumentin. Viittaus voi toki olla tahaton, mutta minule se tuo mieleen sen, että Sibelius arvosti Wagnerin oopperoita. Sibeliuksen varhainen monumentaaliteos Kullervo käsittelee myös sisarten välistä rakkautta ja sen jyhkeässä soinnissa on paljon vaikutteita Wagnerilta. On myös arveltu, että Wagner nosti riman niin korkeaksi, ettei Sibelius koskaan säveltänyt omaa oopperaa.
Ensimmäinen näytös on jatkumoa edellisestä Reinin kulta -oopperasta. Toisessa ja kolmannessa näytöksessä keskitytään sitten lähinnä Wotanin ja hänen valkyyriatyttärensä Brünnhilden (sopraano Johanna Rusanen) suhteeseen. Kyseessä on järkyttävän despoottinen isä-tytärsuhde, jossa isä edellyttää täydellistä kuuliaisuutta.
Valkyyrian esitystraditiossa valkyyrioista piirretään usein romanttinen, jopa ihaileva kuva. Nyt piirretään aivan toisenlainen kuva. Brünnhilde on vain isänsä vallan välikappale, resuinen, likainen, harmaa sotilas, ei urhea ja uljas soturi. Wotan huijaa sotilaita taistelemaan ja kuolemaan lupaamalla kuoleman jälkeen Walhalassa (jonka hän rakennutti jättiläisiltä varastamallaan kullalla, joka on koko tetralogian läpi kulkeva petos, joka johtaa lopuilta Jumalten tuhoon saman nimisessä neljännessä oopperassa) sotureille ikuisia juhlia, jossa sulottaret viihdyttävät notkuvien ruoka- ja juomapöytien ääressä elostelevia sotureita.
Totuus on paljon karumpi. Valkyyriat ovat kaikkea muuta kuin sulottaria. He ovat karkeita, oman kohtalonsa tuhoamia naisia, jotka kantavat kuolleita sotilaita joukkohautaan. Kolmannen näytöksen aloittava Valkyyrioiden ratsastus on rujoudessaan äärimmäisen puhutteleva.
Anna Kelo on onnistunut erinomaisesti nostamaan esille naisen sortoon ja riistoon liittyvät teemat. Niitä ei alleviivata. Sen vuoksi ne ovat hyvin uskottavia. Mitään ei myöskään peitellä tai vääristellä. Sodassa ja riistossa ei ole mitään romanttista tai kaunista.
Valkyyria ei ole libretoltaan selkeimpiä. Anna Kelo on pystynyt tekemään tarinasta hämmästyttävän johdonmukaisen. Ehkä sitä on helpottanut pieni, mutta merkittävä muutos, jossa jumalat eivät ole oikeita jumalia vaan ihmisiä, jotka kuvittelevat olevansa jumalia ja näin antavat itselleen sellaisia oikeuksia, jotka aiheuttavat tuhoa ja kärsimystä. Kyse on vain moraalin rappeutumisesta, jona seuraukset ovat sota, hätä ja kärsimys.
Wagnerilla, joka on myös kirjoittanut libretton, kaikki lähtee kuitenkin musiikista. Wagneria kuunnellessa aika katoaa ja menettää merkityksensä. Kapellimestari Hannu Linnun tulkinnassa soivat pitkät legaatot ikään kuin kyse olisi loputtomasta musiikin virrasta, johon eri soittimet ja teemat liittyvät ja katoavat. Lavatyöskentely oli äärimmäisen tarkasti synkronissa musiikin kanssa, näin musiikki johdataa oopperaan eteenpäin poikkeuksellisen hienolla tavalla, sillä Wagnerin johtoteemat ohjaavat teoksen kulkua. Laulajien työskentely oli kautta linjan erinomaista. Edellä mainittujen solistien lisäksi on syytä poimia vielä mezzosopraano Niina Keitelin Fricka, jolla on tapahtumien kulun kannalta tärkeä rooli. Hän syöksee omiin virheisiinsä sotkeutuneen Wotanin surmaamaan rakkaan poikansa Siegmunden sotatantereella.
Mikki Kuntun lavastus, valaistus ja screen-suunnittelu on upeaa. Näyttämökuvat ovat kauttaaltaan vaikuttavat. Erika Turusen puvustus täydentää ohjaaja Anna Kelon näkemystä siitä, että Valkyyria kuvaa ihmisen turmeltuneisuutta, häpeämättömyyttä, sodan kauhua ja sitä mielettömyyttä, jota äärimmäinen valta yli muiden voi saada aikaan. Valkyyria muistutaa mieliin järkyttävällä tavalla sen, minkä keskellä ihmiset tällä hetkellä Ukrainassa ovat.
Kuten huomataan keskeiset solistit ovat suomalaisia, vain Siegmundia esittävä Joachim Bäckström on ruotsalainen. Sekin on yksi tavoite: osoittaa, että kotimaasta löytyy lauluvoimaa ja taitoa täyttämään tämän äärimmäisen vaativimman oopperan solistitehtävät.
Wotanilta pääsee pakoon Sieglende, joka odottaa Siegmundin lasta, Siegfridiä, mikä onkin tetralogian kolmannen oopperan nimi. Se tulee ohjelmistoon maaliskuussa.