Sen jälkeen, kun Carmen sai ensi-esityksensä Pariisissa 1875, se on ollut maailman esitetyin ooppera. Eikä sen asemaa tunnu uhkaavan mikään, vaikka suosiolla on myös kääntöpuolensa. Carmenista joutuu usein näkemään surkeasti tehtyjä versioita. Metropolitanin huippulaulajien versio muistuttaa, kuinka huumaavaa musiikkia Bizet sävelsikään.
Carmen on niin tuttu tarina, että sitä ei kannata ryhtyä toistamaan. Siitä on tehty lukuisia teatteri- ja elokuvasovituksia. Mutta se on oopperana niin tuttu, että sanallisista versioista tuntuu aina puuttuvan jotakin – Bizetin musiikki. Musiikki alkaa soida päässä samalla lailla kuin silloin, kun radiossa luetaan jotakin runoa, josta on olemassa tuttu lauluversio.
Carmenhan on yhtä tykitystä. Sekä tarinana että musiikkina. Perusidea miehiin ihastuvasta ja heihin nopeasti kyllästyvästä romaanineito Carmenista on herkullinen, sillä siinä tulevat kaikenlaiset tunteet ihan välttämättä esille.
Miksi Carmenista joutuu sitten usein näkemään huonoja versioita? Arvelen, että syy on siinä, että Carmen tiedetään niin varmaksi kassamagneetiksi, että se tehdään hutiloiden. Ehkä sitä tekijäpiireissä sen suuren suosion takia myös aliarvioidaan, etten sanoisi halveksutaan, eikä tekijöiksi valita parhaita mahdollisia taiteilijoita.
Carmenin on seksin läpikyllästämä
Carmenin yksi iso haaste liittyy siihen, että se on niin seksin läpikyllästämä. Miten ohjata teos niin, että erotiikka tihkuu ilman, että se muuttuu julkeaksi ja vastenmieliseksi. Asetelmaa ei yhtään helpota oopperayleisön oletettu pikkuporvarillisuus.
Metropolitanin nyt elokuvateatterilevityksessä oleva versio on alun perin sir Richard Eyren vuonna 2009 tekemä tuotanto, jonka uudelleenohjauksesta vastaa Paula Williams. Metropolitanin tapaan ohjaus on perinteinen, mutta hyvin huolellinen ja tarkka, mikä tekee tarinan seuraamisesta nautittavaa. Metropolitanin tapaan laulajat ovat huippuluokkaa. Myös ne sivuosissa olevat, joiden nimiä Metropolitan ei syystä tai toisesta viitsi edes oopperaa esitellessään mainita.
Carmenissahan on useita suhteellisen isoja sivurooleja, ja siitä tulee yksi hankaluus lisää. Kiinnitetäänkö niihin hyviä vai vain välttäviä laulajia? Sillä on kokonaisuuden kannalta todella iso merkitys. Epätasaisen ensamblen kuunteleminen on paljon epämiellyttävämpää kuin tasaisen, vaikka se olisi taidoiltaan vaatimattomampikin.
Oopperan alkuun ja kolmannen näytöksen alkuun on sijoitettu todella tyylikkäät tanssikohtaukset. Ensimmäinen tanssikohtaus, joka avautuu esirippuun tehdyn punaisen verinoron kohdalta, on henkeäsalpaavan hieno.
Carmen tietää, miten naisellisia avuja voi kiperässä paikassa käyttää hyödykseen.
Carmenina on tämän hetken kuumin carmenmezzo, ranskalainen Clémentine Margaine, joka lauloi saman roolin Metropolitanissa jo vuonna 2017. Carmenista on tullut Margainen tavaramerkki. Hän kiertää eri puolilla maailmaa huipputaloissa laulamassa tätä roolia. Kieltämättä upea, myös näyttelijätyönä. Margaine on sopivan ronski, laskelmoiva ja vahva Carmen, nainen, joka haluaa itse päättää mitä tekee ja kenen kanssa aikaansa viettää. Hän myös tietää, miten naisellisia avuja voi kiperässä paikassa käyttää hyödykseen.
Don Joséna on tenori Roberto Alagna, joka ranskalaisena myös laulaa omalla äidinkielellään. Alagna on tähän rooliin jo nostomiesiässä, mutta sallittakoon se, sillä Alagnan laulua ja eläytymistä on huikea seurata. Kohta on kuitenkin syytä löytää seuraavan sukupolven don José.
Hyveellisen Micaélan roolin tekee Aleksandra Kurzak, joka laulaa ihastuttavan kevyesti ja ilmavasti ja on itse suloisuus. Tosin se, että Alagna ja Kurzak ovat aviopari, saa mielen viivähtämään myös siinä, näinkö heillä keittiössä laulaa liverrellään. Kurzak on debytoinut Metropolitanissa jo vuonna 2004, joten hän on konkari huippuestradeilla.
Escamillona on venäläinen Alexander Vinogradov, joka minusta oli tämän nelikon heikoin lenkki niin laulullisesti kuin näyttämöllisesti. Hänestä ei löytynyt sitä ylimielisyyttä ja itsetietoisuutta, joka mielestäni kuuluu Escamillon rooliin ja synnyttää sen ristiriidan, jonka edessä don José tuntee niin suurta epäoikeudenmukaisuutta ja pettymystä, että päätyy puukottamaan Carmenin kuoliaaksi.
Naisen kauneus ja eroottinen viehätys saa meidät miehet muuttumaan hölmöläisiksi.
Kapellimestari Louis Langrée huolehti niin orkesterin soitosta kuin laulajien työskentelystä hilpeän suvereenisti. Ja mikä parasta, hän ei unohtanut, että Carmenin musiikissa on paljon huumoria, sillä Carmen on kuvaus ihmisen surkuhupaisuudesta ja muistutus siitä, että naisen kauneus ja eroottinen viehätys saa meidät miehet muuttumaan hölmöläisiksi.