Alban Bergin Wozzeck on karu kertomus ihmisen luhistumisesta. Se kuuluu myös musiikissa, jossa pahan kierre syvenee syvenemistään. Maailmankuva on synkkä. Ohjaaja sir David McVicar päättää teoksen siihen, kun Wozzeckin 6-vuotias poika tarttuu isänsä kummallisen kulkupelin sarviin. Kierre ei katkea.
Wozzeck on vain 50-vuotiaana ampiaisen pistosten aiheuttamaan verenmyrkytykseen kuolleen Alban Bergin tunnetuin teos. Berg oli Arnold Shönbergin oppilas ja omaksui tältä dodekafoniana tunnetun suuntauksen.
Wozzeck on yksi modernin oopperan ikoneita.
Wozzeck on yksi modernin oopperan ikoneita, joka kantaesitettiin 1925 Berliinissä. Se sai ristiriitaisen vastaanoton. Prahassa yleisö oli niin raivoissaan, että poliisi keskeytti esitykset. Yhä edelleen se jakaa katsojien mieltä. Minusta siinä on jotakin äärimmäisen puhuttelevaa.
Vaikka Wozzeck on lyhyt ooppera, vain tunti neljäkymmentä minuuttia, siinä ehditään porautua syvälle ihmiseen ja yhteiskuntaan. Ooppera sisältää runsaasti välisoittoja, jotka rakentavat tiheää tunnelmaa. Kansallisooperassa, ja siis McVicarin ohjauksessa, välisoitot nostetaan hienosti esille niin, että lavan poikki vedetään kangas, joka erottaa kohtaukset toisistaan. Hannu Lintu on päässyt niin syvälle Bergin musiikin maailmaan, että atonaalinen musiikki muuttuu kiehtovaksi ja moniuloteiseksi musiikkivirraksi, joka pärskyy ja räiskyy kuvaten sitä todellisuutta, joka näyttämöllä vallitsee. Ei, tämä ei ole kaunista musiikkia. Kuinka voisikaan ollakaan, kun se, mitä kerrotaan, on rumaa ja ahdistavaa – suorastaan sietämätöntä.
Wozzeck on tarina syrjäytymisestä – tai ehkä on syytä olla hienostelematta – syrjäyttämisestä. Wozzeck on niitä, jotka joutuvat tottelemaan, joille ei anneta koskaan suunvuoroa, joita kukaan ei kuuntele, ja joiden elämästä kukaan ei piittaa.
Toimeentulo pitää ansaita pikkuaskareista. Se on vain muutamia lantteja, joita Wozzeck tienaa ajamalla pirullisen, ilkeän ja itseään moraalisen ihmisen esikuvana pitämän kapteenin partaa ja olemalla mukana sadistisen, vain omaa tutkijanuraansa ajattelevan lääkärin tutkimuseläimenä. Molemmat pilkkaavat Wozzeckia, niinkuin hyväosaiset itsetietoiset ihmiset usein tekevät, huomaamatta itse syyllistyvänsä sydämettömään julmuuteen.
Wozzeckin vaimo Maria on paremman puutteessa hyväksynyt Wozzeckin puolisokseen ja pariskunnalla on poika. Maria on katkera kohtalostaan. Hän haaveilee jostakin paremmasta, vihaa Wozzeckin kosketusta ja haaveilee rykmentin rumpalista. Maria heittäytyykin suhteeseen rumpalin kanssa. Pieni inhimillinen häivä on, että Maria kuitenkin tuntee syyllisyyttä aviorikoksesta, lukee Raamattua ja kaipaa armahdusta.
Wozzeckille käy niin kuin monelle muullekin. Tieto Marian ja rumpalin suhteesta on levinnyt koko yhteisön tietoon. Vain Wozzeck on asiasta tietämätön, kunnes kapteenin ilkeä vihjailu saa hänen mustasukkaisuutensa heräämään. Myöhemmin myös rumpali ylvästelee valloituksellaan kasarmin makuusalissa vähät välittämättä siitä, että Wozzeck on kuulemassa.
Tappo on syvän epätoivon, ei mielen harhautumisen seurausta.
Wozzeckin mieli on jo järkkynyt. Hän näkee näkyjä ja kokee pelkotiloja. Hän ei löydä muuta vaihtoehtoa kuin Marian surmaamisen. Sen hän tekee pikemminkin harkinnan kuin hetkellisen päähänpiston seurauksena. Tappo on syvän epätoivon, ei mielen harhautumisen seurausta. Tapahtuman julmuus korostuu siinä, että se on oopperan kauneimpia kohtauksia. Wozzeck itse hukkuu, kun hän yrittää viedä surmaveistä syvemmälle veteen, ettei sitä löydettäisi todistusaineistoksi.
Ooppera päättyy hyytävään kuvaan, jossa poika tarttuu isänsä vetokärryn sarviin.
Wozzeck on alunperin Georg Büchnerin (1813-37) kirjoittama näytelmä. Näytelmä oli omana aikanaan niin hurja, että se esitettiin ensimmäisen kerran vasta liki 80 vuotta myöhemmin. Berg näki näytelmä kotikaupungissaan Wienissä 1914 ja päätti heti, että hän säveltää sen pohjalta oopperan. Se toteutui vasta sodan jälkeen ja ooppera valmistui 1922. Ooppera ei alkuun ottanut tulta, sillä se on tekijöille, ehkä myös kuulijoille, vaikea teos. Kantaesitystä harjoiteltiin peräti 137 kertaa.
Kun teoksen vaikeus tiedetään, sitä suurempi on ansio sen tekijätiimillä.
Kun teoksen vaikeus tiedetään, sitä suurempi on ansio sen tekijätiimillä.
McVicarin alkuperäisen ohjauksen on uusintaohjannut yhdysvaltalainen Daniel Ellis, itsekin erittäin ansioitunut oopperaohjaaja. Erittäin toimiva lavastus on Vicki Mortimerin suunnittelema. Ja musiikin johtoon on saatu Hannu Lintu, jonka jälki on häikäisevän hienoa. Rikkinäinen muuttuu ehjäksi kuuntelukokemukseksi.
Islantilaisbaritoni Olafur Sigurdarson on ilmiömäinen Wozzeck, elämän hylkimä parempiosaisten heittopussi. Sopraano Helena Juntunen on hankalien roolien tekijä. Tässä on sekoitus kevytkenkäisyyttä, kyvyttömyyttä rakastaa, katkeruutta ja omantunnon piinaa, joita Heklena Juntunen ilmentää hyvin toden tuntuisesti. Ja kuinka upeasti hän laulaa Bergin vaativaa stemmaa. Rykmentinrumpali tenori Daniel Brenna on laulanut Metropolitanissakin, ja se näkyy ja kuuluu. Tenori Hubert Francis tekee kapteenista pirullisuuden perikuvan ja laulaa upeasti. Tapani Plathanin tohtori on myös mainio niin näyttelijäntyönä kuin musiikillisesti.
Kuva: Kansallisooppera/Stefan Bremer.