Olli Kortekankaan Veljeni vartija on yksi parhaista koskaan Suomessa tehdyistä oopperoista. Kortekankaan musiikki on klassisella tavalla konstailematonta, musiikkia, joka kestää aikaa ja kuuntelemista. Tuomas Parkkinen tunkeutuu valkoisen ja punaisen läpi ja kertoo, mitä ihmisenä oleminen on.
Vaikka ooppera kertoo Tampereen 1918 sisällissodan taisteluista ja on tärkeä osa tamperelaista paikallishistoriaa, Veljeni Vartija on sillä lailla yleispätevä, että lavasteita muuttamalla siitä voi tehdä paikallisoopperan ihan missä päin maailmaa tahansa. Sisällissodat ovat epäinhimillisyydessään samanlaisia, ihmisen kärsimys on samanlaista, ihmisen julmuus ei muutu. Eikä rakkauskaan.
Veljeni vartijasta voi tehdä paikallisoopperan missäpäin maailmaa tahansa.
Miettiessäni vertailukohtaa tälle oopperalle, mieleeni tulee Kaija Saariahon Adriana Mater, joka kertoo Jugoslavian sodasta ja ihmistä sen keskellä. Siinä on sama teema ja samanlaista yleispätevyyttä.
Veljeni vartija ei ole kertakäyttöinen, Tampereeseen sidottu ooppera. Se on ooppera, jonka mikä tahansa oopperatalo maailmassa voi ottaa ohjelmistoonsa. Tarinan yleispätevyyden lisäksi myös Olli Kortekankaan musiikki on universaalia. Ei tarvitse olla suomalainen ymmärtääkseen niitä syviä ristiriitoja, joiden kanssa Veljensä vartijan ihmiset kamppailevat. Meille se on sadan vuoden takaista historiaa, mutta sama hätä ja ahdistus puskevat uutisissa joka päivä eteemme eri puolilta maailmaa.
Tämä tekee Veljeni vartijasta ajankohtaisen. Tämä aikaan saa sen kosketuspinnan, jonka vuoksi katsoja järkyttyy. Vaikka kyse on aidoista historiallisista tapahtumista, joita oopperassa kuvataan, ne löytävät tiensä sisimpäämme, sillä lopulta kyse on meistä ihmisistä.
Veljeni vartija loksahtaa paikoilleen sen vuoksi, että se ei tyydy pitämään asetelmaa. Vaikka se kertoo punaisista ja valkoisista, se ei määrittele ihmisiä vain punaisiksi ja valkoisiksi – se muistuttaa meitä siitä, että puolensa valinneinakin he ovat kaltaisiamme. Sisar ja veli, jotka saman kodin kasvattamina tekevät toisistaan täysin poikkeavat valinnat, kantavat valintojensa seuraukset ja lopulta tunnustavat, että sisarusrakkaus on väkevämpi voima kuin yhteiskunnallinen näkemys. Siinä on se siemen, josta eheytyminen lähtee kasvamaan.
Kortekankaan musiikki on melodista ja soivaa. Herkullinen on jo heti prologissa kohtaus, jossa sentraalisantrat välittävät puheluita. Sopraano Tuuli Takala (Amanda Rossi) pääsee väläyttämään upean äänensä kirkkautta. yhtä lailla kuin Tuomas Katajala (Iisakki Friman) tenorinsa kaunista sointia ja Ville Rusanen (Eemil Rossi) ilmaisuvoimaista baritoniaan.
Kortekankaan musiikki on meidän aikamme musiikkia. Kortekangas on säveltäjänä kypsä ja omaa niin hyvän itsetunnon, että uskaltaa säveltää helposti lähestyttävää, värikylläistä ja romanttistakin musiikkia, jonka ääressä kuulija viihtyy. Musiikki koskettaa tunteita, välillä paijaa ja välillä lyö nyrkillä niin, että palleassa tuntuu. Kuulija ei jää pohtimaan, ymmärtääkö hän tätä musiikkia vai ei, sillä tämä musiikki kulkee suoraan tunteisiin, niin kuin hyvällä musiikilla on tapana tehdä.
Veljeni vartijan teema nousee esille bassobaritoni Juha Kotilaisen (Johannes Rossi) aariassa Ken miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu, jossa Kotilaisen jylisee, että ”Joka luodein oikeutta kerää, se luodit myös rintaansa kerää.
Tarina keskittyy pasifisti-isän ja lasten Eemilin ja Amandan suhteisiin. Vaikka isä on rauhan mies, joka kuvittelee olevansa puolueeton, hän on yhteiskunnan tukipilari, jonka valkoisuus ei jää epäselväksi. Sen vuoksi hän raskain sydämin hyväksyy sen, että poika haluaa lähteä taistelemaan valkoisten riveihin, mutta hylkää punaisten riveihin lähtevän tyttärensä.
Johanneksen laita tulee esiin dialogissa, jonka hän käy taloudenhoitajansan Rauha Valkosen (sopraano Päivi Nisula) kanssa. Johannes pitää itsestään selvänä, että perheen pitkäaikainen taloudenhoitaja on hänen omaisuuttaan. Pureva kohtaus muistuttaa, kuinka tiedostamattomalla tavalla yhteiskuntaluokka meihin vaikuttaa. Nisulan erityinen ansio on, että hänen esittämänsä kansannainen tuo teokseen tuiki tarpeellista huumoria.
Sopraano Suvi Väyrysen housurooli, lapsisotilas Onni Kontio, on samaan aikaan traaginen ja koominen hahmo. Hahmo tuntuu hullunkuriselta, mutta se hullunkurisuus on sitä, että lapsi ei ymmärrä, kuinka kuolemanvakavasta asiasta on kyse. Hän uhoaa olevansa onnekas, eikä suojaudu luodeilta, sillä ymmärtämättömyyttään hän ei osaa pelätä.
Lapsisotilaastaista tulee valkoisen sotapäällikkö Eemilin apuri. Sota ja kuvitelma siitä, että sodassa kaikki on luvallista, on tehnyt Eemilistä ihmishirviön. Hän teloittaa vankeja siekailematta ja mukana on myös viittauksia siihen, että lapsekkaasti Eemiliin ihastunut Onni joutuu kokemaan Eemilin homoseksuaalista hyväksikäyttöä.
Toinen näytös kuvaa nasevasti ja vauhdikkaasti taisteluja Kalevankankaalla. Siinä tulee esille Kati Lukan lavastuksen nerokkuus. Kaatuneet merkitään ristillä, jotka pian täyttävät koko näyttämön. Näky on hyvin vaikuttava. Ville Syrjän valosuunnittelu täydentää loistavasti kokonaisuutta, sillä on muistettava, että Tampere-talon näyttämö asettaa suuria rajoituksia lavastamiselle. Tarja Simonen puvustus luo epookin.
Jos ensimmäinen ja toinen näytös ikään kuin kertovat tarinan, luovat kontekstin, väliajan jälkeen toinen ja kolmas näytös sukeltavat syvälle. Kerronta tiivistyy, musiikki muuttuu entistä kiehtovammaksi ja koskettavammaksi, tyylilajit vaihtuvat.
Kontrastit ovat jyrkkiä. Baritoni Tuomas Pursio Tuntemattomana sotilaana kertoo jatsin tahdissa jääkäriyliluutnantti Gunnar Melinin joukkojen Näsilinnan valtauksesta. Jollekin se on sankaritarina, toiselle kertomus sotarikoksista. Kortekankaan valitsema tyylilaji, jazz, kuvastaa sitä kyynistä kepeyttä, jolla tappamiseen sodassa suhtaudutaan.
Paikalle ilmesyy myös Hanna Waltz (mezzosopraano Virpi Räisänen). Hän on hahmo, josta on vaikea saada selkoa. Hän on kohtalo tai sodanjumalatar, joka on paikalla aina, kun pahuutta tarvitaan. Tämä hahmo jää jollakin tavalla ulkopuoliseksi, eikä tarina hänen kauttaan tule yhtään ymmärrettävämmäksi, sillä koko ooppera muistuttaa siitä, että kyse ei ole kohtalosta vaan ihmisten tekemistä valinnoista. On itsepetosta paeta vastuutaan kohtalon selän taakse.
Neljännessä näytöksessä pääsemme jälleen todistamaan lavastuksen nerokkuutta, kun talojen rauniot muuttuvat Tuomiokirkoksi (tuolloin vielä Johanneksenkirkko). Näyttämön takaosaan ilmestyy pyöreä ikkuna ja seinustoille nousevat ruusuköynnöstä kantavat pojat. Käsillä on yksi oopperan koskettavimmista kohtauksista, kun kirkkoon paenneet ihmiset alkavat laulaa koraalia:
Mikä on tämä suuri hiljaisuus?
Miksi tiellä on hämärää?
Milloin kuljimme maailman loppuun?
Koska kotimme murskattiin?
Emme näe enää punaista miestä,
emme huomaa valkeaa.
Me näemme vain mustaa, mustaa.
Silmänkantamattomiin.
Kuorolla on tässä oopperassa todella suuri rooli. Kun ottaa huomioon, että kyseessä on amatöörikuoro, suoritus tuntuu lähes epäinhimilliseltä. Tämä on intohimoa ja rakkautta laulamista ja oopperaa kohtaan, niin kovaa harjoittelemista kuoro-osuuden esittäminen on vaatinut.
Eipä tule ajatelleeksi, että tämä on Santtu-Matias Rouvalin ensimmäinen oopperatyö. Vaikka kaikki lähtee sävellyksestä, Rouvali pystyy loihtimaan esiin uskomattoman paljon yksityiskohtia niin, että kokonaisuus on koko ajan suvereenisti hallinnassa. Tampere Filharmonia on orkesterina tietysti huippuluokkaa.
Kuorokapellimestari Heikki Liimola on tehnyt huolellista työtä kuoron kanssa. Rouvalin assistenttina on toiminut Joonas Rannila, joka kuuluu ikäpolvensa lahjakkaimpiin kuoronjohtajiin ja on mm. opera BOXin taiteellinen johtaja. Tekijäjoukko on kokonaisuudessaan ollut maan parhaimmistoa.
Mikä on tämä suuri hiljaisuus? vertautuu oopperakirjallisuuden suuriin kuorokohtauksiin, vaikkapa Verdin Nabuccon Va Pensieroon Wagnerin Tannhäuserin Pyhiinvaeltajien kuoroon tai Sallisen Punaisen viivan Onko Suomessa jo kevääseen. Hittiainesta.
Oopperakirjallisuuden suuria kuorokohtauksia.
Sodan lopun punaisten teloitukset tehdään suurenmoisen Surumarssin tahdissa. Tässäkin asetelmaa käännetään, kun teloitettava Iisak auttaa epätoivoista teloittajaansa, tuttua opettajaa.
Iisakin lasta odottava Serafina Suomi (mezzosopraano Erica Back) saa lapsisotilas Onnilta armahduksen, kun Onni on järkytyksekseen ymmärtänyt, ettei hän taistelekaan venäläisiä vaan suomalaisia vastaan. Viimeisillään oleva Serafiina valeteloitetaan, mutta hän menehtyy synnytyksessä.
Veren ja kuoleman keskellä syntyy tyttölapsi, Suomi-neito, jonka Amanda ottaa omakseen ja lupaa kasvattaa ja saattaa aikuisuuteen.
Veljeni vartija päättyy duuriin. Me tiedämme, että se on totta.