Leevi Madetojan Pohjalaisia nauttii jonkinlaisesta kansallisoopperan asemasta. Sn vuoksi se on valittu Tampereen oopperan 70-vuotisjuhlaoopperaksi ja juhlistamaan Suomen 100-vuotisjuhlavuotta.
Pohjalaisten musiikki lepää pohjalaisten kansanlaulujen päällä. Leevi Madetoja käytti aineistona Toivo Kuulan 1907 keruumatkallaan kokoamia kansanlauluja, jotka ovat tulleet tutuiksi kaikkialla Suomessa. Oopperan tunnus on Tuuli se taivutti koivun larvan, joka kuullaan heti alussa ja myöhemmin useamman kerran. Kansanlaulut ovat oikeastaan oopperan ainoita aarioita, sillä Madetoja on säveltänyt teoksen niin, että laulu on lähinnä dialogia ja resitatiivia, joka vie juonta eteenpäin. Ehkä Madetoja ei halunnut lähteä kilpailemaan omilla lauluilla kansanlaulujen rinnalle. Muutenkin Pohjalaisia on vähän niin kuin juhlapuhe, ylevä ja kunniallisuutta painottava.
Tästä syntyy myös oopperan ongelma. Ohjaaja Tuomas Parkkinen on julkisestikin sanonut, ettei hän ole lainkaan vakuuttunut Pohjalaisten maailmankuvasta: miehisestä uhosta, kostavasta kunniantunnosta ja väkivallasta. Ymmärrän Parkkista, mutta ristiriita heijastuu lopputulokseen. Kun ohjaaja ei ole tekstin takana, toteutus jää väkisinkin hieman ulkokohtaiseksi.
Parkkisen ratkaisu on nostaa naisia aikaisempia toteutuksia enemmän esiin. Minulla tosin on ollut käsitys, että ei pohjalaisnaisia tarvitse esiin nostaa, kyllä he sen ihan itse tekevät ja pistävät kuriin uhoovat äijät. Pohjanmaan 1800-luvun väkivalta sai varmasti hiljaisen hyväksynnän myös naisilta, muuten se ei olisi voimistunut.
Heikki Ylikangas on osoittanut, että häjyt olivat terroria, joka ei noussut mistään suuresta epäoikeudenmukaisuudesta. Se oli joutilaitten nuorten miesten joukkopsykoosi, jossa arvot olivat romahtaneet. Sankareita olivat ne, joita pelättiin eniten. Tuota myyttiä vaalitaan vieläkin. Häjyjä ei kyennyt tuhoamaan virkavalta, joka itsekin oli epäoikeudenmukainen. Häjyt tukahdutti uskonto, körttiläisyys, jolla on rooli myös oopperassa, kun rakkauden ahdistama Maija kääntyy ankaraksi uskovaiseksi, joka näkee syntiä joka paikassa.
Ooppera etenee sekä ensimmäisen että toisen näytöksen jotenkin verkkaisesti ja katkelmallisesti. Vasta väliajan jälkeen kolmannessa näytöksessä, jossa ollaan lähes koko ajan oikeudenistunnossa, kerronta tiivistyy ja jännitteet pääsevät kasvamaan.
Sampo Pyhälän lavastus on äärimmäisen pelkistetty, valkea holvi. Se tukee hyvin vähän oopperan etenemistä. Liekö lavastus vaikuttanut myös siihen, että solistien äänet kuuluivat yllättävän vaisuina. Laulajien vika se ei ollut, sillä solistikunta on kauttaaltaan maan parhaimmistoa, jolta äänivarat eivät hevin lopu.
Naiset saavat upeat tulkit Tiina-Maija Koskelasta, Marjukka Tepposesta ja Päivi Nisulasta.
Koskelan esittämä Maija on kaikkein ristiriitaisin hahmo. Hänen julkikuvansa on körttiläinen, joka on herkkä tuomitsemaan muita. Sisällään hän käy ankaraa taitelua. Hänen pitäisi rakastaa kihlattuaan Anttia, mutta intohimon kohde onkin häjyihin kuuluva Niemen suutari, jonka Antti puukottaa, kun sattuu näkemään Maijan ja suutarin suutelevan. Jyrki Anttilalle Antin rooli istuu erinomaisesti. Maijan kannustamana hän karkaa ja tekee sen niin tehokkaasti, ettei häntä näy enää edes loppukumarruksissa.
Etenkin Maijan persoona on sen verran kompleksinen, ettei se ilman taustatietoa saata avautua katsojalle. Sen vuoksi kannattaakin perehtyä käsiohjelmaan ennen oopperan alkua.
Sitä avattiin myös poikkeuksellisen hyvässä teosesittelyssä ensi-iltaa edeltävänä tiistaina. Paikalla olivat Minna Lindgren, Tuomas Parkkinen, Anna-Maria Helsing, Marjukka Tepponen, Tiina-Maija Koskela, Waltteri Torikka ja Jere Erkkilä. Minna Lindgren esitteli teoksen tunnetulla tyylillään ja tekijät kommentoivat. Ohjaaja Tuomas Parkkinen esitti aplodein palkitussa puheen vuorossa hienolla tavalla, kuinka Pohjalaisten miesmaailman arvot ovat johtavat lopulta tuhoon. Tepponen, Koskela ja Torikka esittivät katkelmia oopperan musiikista yhdessä korrepetiittori Jere Erkkilän kanssa.
Maijan kätketty rakkaus suutariin on jo lähtökohdiltaan tuomittu. Ei talon tytär voi suutaria puolisokseen ottaa. Antin miestappo onkin oikeastaan Maijan vika, jonka hän aivan oopperan lopussa tunnustaakin, mutta liian myöhään. Vallesmannin epäoikeudenmukaisen kohtelun seurauksena myös Jussi kuolee, kun syyttömästä yritetään tehdä väkisin syyllistä.
Oopperan edetessä Liisan ja Jussin suhde kasvaa vilkuilusta intohimoiseksi rakkaudeksi. Jälleen vastassa on yhteiskunnan normit. Ei piika saa rakastua talolliseen, mutta niinpä Liisa Jussin pauloihinsa kietoo, ja elämä hymyilee aina siihen asti, kunnes vallesmannin pistooli puhuu ja surmaa Jussin.
Liisan ja Jussin rakkaus tuo Pohjalaisiin kauneuden, joka siitä muuten lähes tyystin puuttuu. Tämä kauneus antaa myös tilaa Marjukka Tepposelle ja Ville Rusaselle, jotka tekevät erinomaista työtä. Heidän rooleissaan Madetoja on lyyrisimmillään. Vaikka ohjaaja on nostanut naisten roolia, Ville Rusasen Jussi on koko oopperan merkittävin hahmo, sankari.
Kolmas nainen, Kaisa, on Päivi Nisulan tulkitsemana vanha ja viisas. Sellainen, josta Antti Tuuri sanoo, että Pohjanmaata pitävät pystyssä vanhat naiset. Näiden naisten maailma ei luhistu, vaikka miehet ja pojat mennä remeltävät, rötöstelevät, joutuvat linnaan tai tulevat tapetuiksi.
Waltteri Torikan rooli häjyjen johtajana, Karjamaan Köystinä, on täysosuma. Rooli sopii Torikalle, joka saa ladattua siihen myös itseironiaa. Köysti on häjynä pelätty ja ihailtu ja nauttii saamastaan suosiosta täysin siemauksin. Häjyjen vierailu tansseissa on oopperan parhaimpia kohtauksia.
Teos tiivistyy kolmannen näytöksen oikeudenkäyntikohtauksessa. Siinä Kristjan Môisnik vallesmannina on hyvin sisäistänyt vallan syövyttävän vaikutuksen ihmiseen, Anssi Hirvonen on kriivarina lipevä juoppo ja Juha Kotilaisen väkevä baritoni jylisee neuvoja ja ohjeita vallesmannille, joka ei ymmärrä pohjalaista kansanluonnetta.
Anna-Maria Helsingin johtama Tampereen filharmonia tekee varmaa työtä. Harrastelijoista koottu Tampereen oopperan kuoro ei kalpene yhtään ammattilaiskuoroille, niin paneutuvaa sen työskentely on.
On perusteltua ja ymmärrettävää, että juhlavuonna ohjelmistoon on otettava kotimainen teos. Mutta jos ottaa isänmaalliset silmälasit pois, on tunnustettava, että monista ansioistaan huolimatta Pohjalaisia ei nouse kansainvälisen oopperakirjallisuuden kärkikaartiin. Mutta se on kokonaan toinen juttu.