Antonin Dvorakin ooppera Rusalka soi Pariisin oopperassa Susanna Mälkin johtamana upean värikylläisesti, tarkasti ja huumaavan kauniisti. Kun vielä nimiosan lauloi sopraano Camilla Nylund ja pienen, mutta tärkeän ruhtinattaren roolin Karita Mattila, pariisilaisyleisö oli myyty suomalaisen naisenergian edessä: se osoitti suosiotaan brava-huudoin.
Rusalka on oikeastaan ainoa Dvorakin oopperoista, joka on jäänyt elämään. Etenkin Rusalkan aaria kuulle on tuttu myös niille, jotka eivät oopperaa ole nähneet.
Vuonna 2017 Rusalka esitettiin Metropolitan oopperan versiona myös Suomessa Finnkinossa. Se oli ulkoisilta puitteiltaan hyvin erilainen kuin nyt Pariisissa oleva versio.
Robert Carsen on tehnyt ohjauksen, joka ensiesitettiin Pariisissa 2011. Carsen, lavastaja Michael Levine ja valosuunnittelija Peter van Praet ovat tuoneet veden tunnun näyttämölle.
Rusalkahan on ihmiskunnan vanhoja myyttejä vedenhengettäristä. Yksi hengettäristä, Rusalka, näkee nuoren miehen peseytymässä, rakastuu ja haluaa muuttua ihmiseksi voidakseen elää yhdessä rakastettunsa kanssa.H.C. Anderssonin Pieni merenneito on tästä kertova satu.
Ensimmäisessä näytöksessä parisänky on nostettu korkealle takaseinälle. Sen alapuolella on veden maailma, jossa nymfit elävät veden kylmissä syvyyksissä. Mutta Rusalka on nähnyt prinssin ja pyytää, että noita Ježbaba muuttaisi hänet ihmiseksi. Noita lupautuu, mutta ihmiseksi muutettu Rusalka on mykkä.
Rusalka on prinssi kyllä rakastuvat. Hoviväki pitää Rusalkaa outona. Prinssikään ei oikein saa kontaktia Rusalkaan, joka veden kylmyydessä ei ole oppinut tuntemaan intohimoa. Niinpä prinssi ei voi vastustaa ihmisruhtinattaren viettely-yrityksiä.
Rusalka palaa syvyyksiin. Prinssi tulee etsimään häntä. Rusalka ilmoittaa, että hänen suudelmansa johtaa kuolemaan. Prinssi valitsee suudelman – ja kuoleman.
Rusalka ei ole tarinaltaan kaikkein dramaattisimpia oopperoita. Sen voima on Dvorakin musiikissa, joka on dramaattista, sisältää paljon erilaisia aineksia, lumoavia melodioita, elokuvamusiikin piirteitä, balettia, marssia – melkein mitä tahansa, mutta ehjänä ja mukaansatempaavana kokonaisuutena. Susanna Mälkki tekikin musiikista lähes pääosan esittäjän, mikä oli erinomainen ratkaisu. Musiikki ylläpiti ja kasvatti oopperan sisäistä jännitettä alusta loppuun. Hieno osoitus Mälkin draamallisista kyvyistä!
Camilla Nylund lauloi ”kuin veden läpi”.
Camilla Nylund karakterisoi taitavasti Rusalkan hahmon. Hän lauloi ”kuin veden läpi” ääni täynnä kaihoa ja kaipausta, mutta se tuli ikään kuin kalvon takaa, toisesta todellisuudesta. Hieman samaa tekniikkaa käytetään Lentävässä hollantilaisessa, jossa Hollantilainen laulaa pidätellen ääntään, koska hän on toisessa todellisuudessa oleva hahmo. Camilla Nylundin taito ja kokemus tekivät Rusalkan hahmosta uskottavan, niin epäuskottava kuin veden nymfin muuttuminen ihmiseksi onkin.
Klaus Florian Vogt on yksi aikamme kaunisäänisimmistä tenoreista, joka säteilee viattomuutta ja puhtautta, mainio satuprinssi siis.
Karita Mattila ottaa näyttämön haltuunsa välittömästi, kun astuu lavalle.
Karita Mattila tekee suhteellisen pienen, muta erittäin tärkeän roolin ruhtinattarena. Mattilalle ominaiseen tapaan hän ottaa näyttämön haltuunsa sillä silmänräpäyksellä, jolloin hän astuu lavalle. Kenellekään ei jää epäselväksi, kuinka intohimoinen ja viettelevä ruhtinatar on, eikä prinssi voi muuta kuin antautua.
Näyttämöratkaisu tässä on äärimmäisen toimiva. Lavalla on toistensa peilikuvana kaksi makuuhuonetta, jossa toisessa on prinssi ja ruhtinatar, toisessa petetty ja hylätty Rusalkka. Kohtaus tuo tärkeää eloa koko teokseen.
Toisen näytöksen Rusalkan uni on upeasti toteutettu tanssikohtaus, jossa koreografi Philippe Giraudeau osoittaa, kuinka tanssi saadaan liitettyä loistavalla tavalla osaksi tarinaa.
Kolmannen näytöksen vesi on rakennettu niin, että koko näyttämön edessä on kuultava musta kangas, johon valot tekevät siniset laineet. Tapahtumat näkyvät tämän kuvajaisen läpi. Rusalka on palannut takaisin veden maailmaan. Nylundin äänessä soi epätoivo ja lopullisuus. Michelle DeYoing noita Ježbabana tekee hyvin dramaattisen roolin.
Kolmannessa näytöksessä orkesterin osuus nousee keskeiseksi, sillä siinä orkesteri rakentaa loppuhuipennusta pitkään ilman laulua.
Kuolonsuudelma jää arvoitukseksi. Onko kyse pelastuksesta vai tuhosta, se pitää jokaisen katsojan itse päättää.
Mälkki, Nylund ja Mattila ovat päässeet uudelleen tulkitsemaan erinomaisen teoksen, josta heidän ja koko muun tekijäjoukon voimin tulee hyvin vaikuttava oopperakokemus. Camilla Nylund ja Karita Mattila ovat maailmanluokan tähtiä, jotka aika ajoin saapuvat ilahduttamaan laulullaan myös suomalaista yleisöä. Saa nähdä, kauanko saamme pitää Susanna Mälkin Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestarina. Tällaiset näytöt ovat omiaan lyhentämään sitä aikaa.