Tampereen työväen teatterin Eino Salmelaisen näyttämön lava täytyy energiasta, koskettavuudesta, aitoudesta, elämänilosta ja maailmantuskasta, kun TAMK:in musiikkiteatteriopiskelijat esittävät Spring awakening -musikaalin.
Spring awakening tuli ensin off-Broadway -ohjelmistoon ja heti seuraavana vuonna 2006 Broadwaylle, jossa se saavutti sekä arvostelu- että yleisömenestyksen ja tekijät pokkasivat tukun palkintoja. Steven Saterin kirjoittama ja Duncan Sheikin säveltämä musikaali löytää hämmästyttävän terävästi, uskottavasti ja koskettavasti aikuistumassa olevien nuorten maailman, jossa naiivi hyväuskoisuus kohtaa pettymyksen, ihastus hylätyksi tulemisen, haparoiva epävarmuus levottomuuden.
Alkuperäinen näytelmä on, yllättävää kyllä, saksalaisen Frank Wedekindin vuonna 1891 kirjoittama Kevään herääminen. Kun teos edelleen tuntuu poikkeuksellisen rohkealta, etenkin käsitellessään nuoren ihmisen seksuaalista heräämistä, sen on täytynyt syntyaikanaan olla katsojille järkytys. Niinhän se olikin. Se kiellettiin.
Herääminen on pelottavaa.
Vaikka musikaali on ollut maailmanmenestys, se on esitetty Suomessa vain kerran aikaisemmin, 2009 Helsingissä.
Ohjaaja Samuel Harjanne on tarttunut syntyajankohtaan. Spring awakening on sijoitettu 1800-luvun lopun todellisuuteen. Ohjaus herätti minussa ajatuksen Grimmin saduista, jossa pinnalla näyttää kuin kaikki olisi hyvin, mutta pinnan alla vellovat suuret tunteet, järkyttävät tragediat ja kauhistuttavat elämänkohtalot, joita yritetään epätoivoisesti painaa näkyvistä.
Musikaalille ei voisi ajatella parempaa esiintyjäryhmää kuin nuoret opiskelijat, sillä esiintyjien nuoruus on välttämätön uskottavuustekijä. Mutta koville teos nuoret tekijänsä pistää, sillä nyt sukelletaan ihmisen intiimeimmälle, salatuimmalle alueelle, seksuaalisuuteen.
Nuoret jätettiin silloin yksin, ja taidetaan jättää yhä vieläkin, kohtaamaan oma seksuaalinen heräämisensä. Käsi ylös ne, jotka ovat vanhempina kokeneet, että oman lapsen kanssa on helppo puhua seksistä! Vertaistuen varassa taidetaan yhä olla, Joku, joka tietää hieman toisia enemmän antaa valistusta kumppaneilleen.
Kuka kertoisi meille, mistä seksissä on kysymys.
Aikuiset eivät ymmärrä, tavoita tai edes halua päästä nuorten maailmaan. Aikuisrooleissa Kristiina Hakovirta ja Jukka Saikkonen ovat milloin ankaria opettajia ja rehtoreita, milloin ymmärtämättömiä lastensa vanhempia. Aluksi minua hieman hämäsi se, että sama kaksikko näytteli kaikki vanhempien roolit, kunnes oivalsin, että juuri siitä on kysymys. Kaikki aikuiset ovat nuorten silmissä samasta puusta veistettyjä, kovia ja ymmärtämättömiä vielä silloinkin, kun he kohtaavat oman lapsensa itsemurhan.
Niinpä nuoret on jätetty oman onnensa nojaan huolimatta siitä, että porvarillinen pinta näyttää tyyneltä ja kunnialliselta. Kunniallisuus onkin se aikuisten vaalima hyve, jota ei saa rikkoa. Häpeä on pahinta, mitä aikuisten maailmassa voi tapahtua. Häpeä estää äitiä kertomasta tyttärelleen, kuinka lapset saavat alkunsa. Tytär Wendla (Inna Tähkänen) sitten ihastuu Mechioriin (Julius Martikainen), joka on kaikin puolin kunnollinen poika. Ihastus johtaa yhdyntään ja Wendla tulee raskaaksi. Häpeän välttääkseen äiti kiikuttaa lapsen puoskarille aborttia varten.
Häpeän pelko murtaa elämän.
Spring awakening etenee kaiken aikaa, musiikkia on paljon ja laulunumero seuraa toinen toistaan. Hilpeä idea on se, miten laulumikki on piilotettu vaatteisiin. Aina se jostakin tulla tupsahtaa. Musiikkiteatteriopiskelijoiden laulu on vahvaa ja joukkokohtaukset energisiä. Ohjauksen taitavuutta on se, että vaikka tarina koko ajan etenee, traagiset kohtaukset piirretään selkeästi, mutta jäntevästi. Katsoja on koko ajan kaksilla kärryillä – täydessä vauhdissa ja järkyttävien kohtaloitten piinaamana. Alastomuuskin toimii tässä poikkeuksellisen hyvin. Se kuvaa viattomuutta ja sen mahdottomuutta viallisessa maailmassa.
Koko ryhmä tekee loistavaa työtä. Inna Tähtisen ja Julius Martikaisen näytteleminen ja laulaminen on ensiluokkaista. Jasper Leppänen on Moritzina rakkauden nälkäinen, mutta pelokas poika, joka ei uskalla lähestyä tyttöjä ja päätyy lopulta itsemurhaan. Moritzin roolin vaikeutta lisää se, että alkupuolella hänen laulunsa on sävelletty hankalan epävireisiksi. Vasta aivan lopussa, kun Moritz tulee haudan takaa tervehtimään, Leppänen pääsee laulamaan upealla kirkkaalla äänellään.
Vielä on syytä poimia Veera Tapanisen Ilse, tyttö, joka on ajautunut huonoille teille ja oppinut muita nopeammin ymmärtämään, kuinka karu elämä voi olla, mutta joka silti kykenee löytämään oman voimansa.
Niina Alitalon johtama orkesteri antaa esitykselle vahvan musiikillisen ilmeen, koreografi Miika Riekkisen tanssit istuvat erinomaisesti ohjaukseen ja Katri Innanmaan puvustus huokuu 1800-luvun petollista idylliä.