Finnkino tuo taas kiinnostavan oopperan Metropolitanista.
Antonín Dvořákin Rusalka on mainio esimerkki musiikkimaailman myllerryksestä, joka oli vallalla 1900-luvun taitteessa. Osa säveltäjistä oli etsimässä kokonaan uutta sävelkieltä, mutta samaan aikaan sävellettiin täyttä päätä musiikkihistorian romanttisimpia teoksia.
Rusalka on puhdaspiirteinen bell canto -ooppera.
Rusalka kuuluu jälkimmäisiin. Vaikka sen ensiesitys oli 1901 Prahassa, se on puhdaspiirteinen bel canto -ooppera, joka tyylilajina oli jäänyt taka-alalle jo 1800-luvun alkupuolella.
Rusalka on Dvořákin säveltämistä 14 oopperasta ainoa, joka on säilyttänyt asemansa oopperatalojen kantaohjelmistossa. Tämä on hieman yllättävää, sillä Dvořák itse piti oopperaa tärkeimpänä sävellysmuotonaan. Nykyisellään lienee useimmin soitettu hänen 9. sinfoniansa ”Uudesta maailmasta”.
Rusalka perustuu H. C. Anderssenin satuun Pieni merenneito. Siinä merenneito rakastuu näkemäänsä prinssiin. Hän myy äänensä noidalle saadakseen ihmisen muodon. Ihmisenä merenneito joutuu pettymään, sillä hän ei voi puhua prinssin kanssa, joka pian löytääkin uuden rakastetun, ihmisruhtinattaren. Merenneito yrittää palata meren valtakuntaan, mutta se ei onnistu. Prinssi lähtee etsimään kadonnutta merenneitoa ja löytää tämän. Prinssi pyytää merenneidolta suudelmaa. Merenneito varoittaa, että hänen suudelmansa merkitsee kuolemaa. Siitä huolimatta prinssi haluaa suudelman ja kuolee. Merenneito muuttuu meren kuohuiksi.
Mary Zimmermanin ohjaus on satu. Daniel Ostlingin lavastus vie katsojan syvälle sadun maailmaan, ikimetsään, linnoihin ja meren maisemaan. Ehkä tarinaa ei edes kannata lähteä kovin paljon tulkitsemaan, sillä se johtaa pian hetteikköihin. Sadun voima on sen koskettavuudessa, ja juuri se on tämänkin Rusalkan vahvin olemus – katsoja voi kokea, mikä on rakkauden voima, niin hyvässä kuin pahassa.
Tarinaa ei kannata lähteä kovin paljon tulkitsemaan.
Ohjaaja Mary Zimmerman sanoo, että hän kokee, että Rusalka varoittaa siitä, ettei ihmisen pidä yrittää muuttaa itseään liikaa tullakseen hyväksytyksi ja rakastetuksi, sillä silloin rakkaus ei ole kestävällä pohjalla.
Tarinassa on siis koskettavuutta. Kaksin verroin sitä on musiikissa. Dvořákin musiikki on äärimmäisen kaunista. Yleensä tämä ooppra tunnetaan I näytöksen Rusalkan aariasta Laulu kuulle, joka on yksi oopperakirjallisuuden eniten esitetyistä sopraanoaarioista. Monesti on niin, että erikseen esitettynä ooppera-aariat ovat paljon dramaattisempia kuin itse teoksessa. Niin nytkin, sillä Kristine Opolais sitoo aarian osaksi tekemäänsä Rusalkan persoonaa, joka on arka ja ujo, hyvin hauras. Ei sellainen hahmo voi yhtä äkkiä ryhtyä laulamaan suuresti. Se tekeekin aariasta poikkeuksellisen koskettavan.
Latvialaislähtöiselle Kristine Opolaisille Rusalkan rooli on erityisen läheinen. Hänen kansainvälinen läpimurtonsa tapahtui 2010 Münchenissä nimenomaan tämän roolin myötä. Nykyisellään Opoleis on yksi Metropolitanin kiintotähdistä, joka on tällä kaudella nähty jo Puccinin Madama Butterlfyn nimiroolissa.
Prinssi on kyltymätön.
Metropolitanin roolitus on jälleen kerran huippuluokkaa. Tenori Brandon Jovanovich Prinssinä laulaa hivelevän kauniisti. Jovanovichin esittämän Prinssin persoonaa ohjaaja kuvaa toisen näytöksen linnan punaisen huoneen nurkassa lojuvilla hirvieläinten sarvilla, joita on kymmenittäin yhdessä kasassa. Tulkitsen niin, että Prinssi on kyltymätön. Hän ei saa tyydytystä mistään, olipa kyse sitten metsästyksestä tai naisten kaatamisesta. Kun hän ei pysty sytyttämään Rusalkan intohimoa (jota ei ole olemassakaan), hän jatkaa saalistustaan ja saa tyydytyksen vasta kuolemansuudelmassa. Yhteyttä voisi hakea Mozartin Don Giovanniin, joka hänkin on oman voimansa ja hekumansa lumoissa vielä silloin, kun vastassa on varma kuolema.
Bassobaritoni Eric Owens vedenhenkenä on tyyni ja isällinen. Hänen äänensä ja olemuksensa sopivat tähän rooliin ja tulkintaan erinomaisesti.
Mezzozopraano Jamie Barton ottaa niin äänellisesti kuin näyttelijänä kaiken irti noita Jezibaban roolista, joka kulkee kohtauksissa ilkeänä ja voitonvarmana yhdessä rotan, kissan ja korpin kanssa.
Ruotsalaislähtöinen sopraano Katarina Dalayman on hyytävän hyvä Prinssiä tavoittelevan ruhtinattaren roolissa.
Metropolitanilla on suhteellisen niukka linja solistien esittelyssä. Maininnan erinomaisesta työstä ansaitsevat myös metsästäjä ja kokkipoika sekä kolme naista, jotka olivat osa metsänhaltioiden tanssivaa joukkoa. Nimiä Metropolitanin ohjelma ei kerro, vaikka tieto olisi hyvin kiinnostava.
Kapellimestari Mark Elder on konkari, joka on ollut mm. Govent Gardenin taiteellinen johtaja. Musiikki oli siis varmoissa käsissä, kuten Metropolitanin produktioissa on tapana.
Rusalkan voi nähdä Finnkinon teattereissa vielä ensi lauantaina 4. 3.