Riiassa järjestetään vuosittain kesäkuun alkupuolella oopperafestivaalit. Tänä vuonna festivaalien ohjelmistossa oli Guonodin Faust, Tsaikovskin Jevgeni Onegin, Wagnerin Tannhauser sekä Bizetin Carmen. Melkoinen pläjäys oopperakirjallisuuden helmiä.
Riian ooppera on korkeatasoinen. Omia solisteja tuntuu riittävän, sillä kaikissa neljässä oopperassa vierailijoita oli vain kourallinen. Tähän kouralliseen kuuluivat Tannhauserin ohjaaja Vilppu Kiljunen, lavastaja Kimmo Viskari sekä Hermannin roolin laulanut basso Timo Riihonen, jota kotimaassa kuullaan sangen harvoin.
Riika on hieno kaupunki. Vanha kaupunki on merkittävästi laajempi kuin vaikkapa Tallinnassa, se kuhisee turisteja, ravintoloissa tarjotaan maukasta ruokaa ja tunnelma on rennon eurooppalainen.
Riika on sen verran suuri kaupunki, että käynnissä oleva oopperafestivaali ei juuri katukuvassa näy, mutta liput kyllä myydään käytännössä loppuun jo kuukausia aikaisemmin.
Me olimme liikkeellä siinä vaiheessa, kun huomasimme, että Tampereelta pääsee suoraan Riikaan, ja lento kestää reilun tunnin. Maaliskuun lopulla tarjolla oli hieman heikkotasoisia paikkoja toisella parvella. Mutta liput olivat hyvin edullisia.
Yhtä kaikki Riikan ooppera kuuluu niihin 1800-luvulla rakennettuihin oopperataloihin, joiden sali on kauniisti koristeltu ja seiniä kiertävät parvet kolmessa kerroksessa. Akustiikka on erinomainen. Vaikka Riikan oopperaorkesteri ei voi ylpeillä suurella koollaan, se on mitoitettu oikein salin kannalta. Forte fortissimot saavat koko kehon värähtelemään, mutta myös pianissimot kantautuvat hyvin kuuntelijan korviin.
Liput ovat edullisia.
Charles Gounodin Faust on upeaa musiikkia ja kertoo Goethen tarinan tiedemiehestä, joka tekee paholaisen kanssa sopimuksen nuoruutensa saamisesta takaisin. Mefisto sitten junailee myös suojattinsa naisasioita, mutta lopussa koittaa tietysti tuho. Paholainen ottaa omansa.
Faust oli toteutuksena erinomainen. Puolalainen kapellimestari Tadeusz Wojciechowski piti musiikillista jännitettä herpaantumatta yllä alusta loppuun. Aiks Karapetjansin ohjaus ja Kristaps Skulten lavastus kertoivat tarinan ja visualisoivat sen äärimmäisen kekseliäästi, mutta välttäen kaikenlaista kikkailua.
Faustin roolin lauloi loistava nuori ranskalaistenori Benjamin Bernheim, jolle asiantuntijat ovat ennustaneet suurenmoista uraa. Tämän kuuleman perusteella se ei vaadi suuria ennustajanlahjoja, sillä Bernheimilla on myös kyky näytellä ja laulu soljuu vaivattomasti myös ylärekisterissä.
Margeritana oli latvialaissopraano Marina Rebeka, jolla on sekä herkkyyttä, että roolin vaatimaa kykyä olla nöyrä näyttämöllä. Tämähän on yksi Soile Isokosken suurimpia menestysrooleja maailmalla!
Mutta varsinainen toimija näyttämöllä oli saksalaisbasso Andreas Bauer, jonka ääni jylisi lähes painajaismaisesti. Bauerin liike ja olemus pitivät koko esitystä lennossa juuri sillä yliluonnollisella tavalla, johon vain Mefisto pystyy.
Myös lavastus tuki tarinaa. Siinä käytettiin taitavasti mm. Mefiston suurta varjoa, joka peitti välillä koko näyttämön.
Mefiston suuri varjo peitti välillä koko näyttämön.
Syystä tai toisesta viime aikoina on tullut nähdyksi useampikin versio Pjotr Tsaikovskin Jevgeni Oneginista. Se on ollut sekä Kansallisoopperassa että Metropolitanin oopperassa kuluneella kaudella, ja kesällä Bolsoi-teatteri esittää siitä konserttiversion Savonlinnassa. Eikä siitä ole kuin muutama vuosi, kun Pietarin Mihailoski-teatteri esitti siitä hyvin kiinnostavan version Savonlinnassa.
Latvialaisohjaaja Ainars Rubikis esitti oman tulkintansa. Nyt Oneginista ei ollutkaan tehty pahista, joka vokottelee nuoren, kokemattoman tyttöparan rakastumaan itseensä ja jättää sitten kuin nallin kalliolle.
Ohjaaja oli uskonut, että Onegin yritti vakuuttaa Tatjanalle, että hän ei ole valmis valitsemaan sellaista elämää, jota Tatjana naimisiin meneminen Tatjanan kanssa edellyttäisi..
Äiti Larinalla (Kristine Zadovska) on tässä versiossa tärkeä rooli. Hän yrittää naittaa tyttöjään terhakkaasti, sillä eihän sopivia sulhasehdokkaita kovin usein syrjäiseen kartanoon tule.
Onegin murtuu jouduttuaan tappamaan typeryyttään kunniaansa vaativan ystävänsä Lenskin kaksintaistelussa. Gremin on pyörätuolissa istuva soturivanhus, mikä alleviivaa Tatjanan valintaa turvallisuuden ja intohimon välillä.
Tsaikovskin iki-ihana musiikki soi juovuttavan kauniisti Ainars Rubikisin käsissä. Maija Kovalevska Lauloi Tatjanan roolin herkästi ja kauniisti välttäen liiallista sentimentaalisuutta. Raimonds Bramanis Lenskinä teki uskottavan roolin runoilijana, josta huono itsetunto teki niin mustasukkaisen, että Oneginin ja Olgan (Irina Siskova) pieni flirtti riitti kaksintaisteluhaasteen antamiseen ja kuolemaan. Romans Polisadovs Gremininä lauloi kauniisti ylistystä Tatjanalle. Se aariahan jää hyvin herkästi soimaan korvamatona. No, se ei ole huonoin korvamato maailmassa.
Mutta tällä kertaa oopperan sankari oli nimiroolin tekijä Janis Apeinis, jonka Onegin oli vääriä valintoja tekevä, ja niistä kärsivä ihminen.
Onegin oli vääriä valintoja tekevä, ja niistä kärsivä ihminen.
Kun meidän piti palata kotiin Tampereelle sunnuntaina, Carmen jäi näkemättä, mutta lauantaina nähty Richard Wagnerin Tannhauser sopikin tämän kolmen illan ja kolmen oopperan osuuden päätökseksi erinomaisesti. Tannhauser on niin kertomuksena kuin musiikkina täysromanttisen oopperan suurimpia teoksia.
Olikin kiintoisaa nähdä, minkälaisen version Vilppu Kiljunen on oopperasta tehnyt. Latviassa on päätetty, että ulkomaiset nimet latvialaistetaan, joten käsiohjelmassa se on Vilpi Kiljunens. Käytäntö vaatii, että nimet kirjoitetaan oikeassa kieliasussaan latvialaistetun version perään sulkuihin. En oikein ymmärrä tätä latvialaistamiskäytäntöä.
Kiljunen ei lähtenyt rakentamaan kokonaan uutta näkemystä, vaan pitäytyi perinteisiin ratkaisuihin, jotka tekivätkin oopperasta upeasti kasvavan teoksen, joka kolmannen näytöksen lopussa päätyy järisyttävään, suorastaan uskonnolliseen hurmioon. Wagnerin teoksissahan pyhä tulee läsnä olevaksi huolimatta siitä, että Wagner itse halusi korvata perinteisen jumaluskon taiteen uskolla. Ehkä juuri sen vuoksi Wagner osasi käyttää pyhyyttä ja hartautta poikkeuksellisen puhuttelevalla tavalla.
Wagner käyttää pyhyyttä ja hartautta poikkeuksellisen puhuttelevalla tavalla.
Kimmo Viskarin lavastus oli hieman outo. Se on myös saanut paikallisilta kriitikoilta epäileviä kommentteja. Lavan maisema on tyly, kova ja synkkä. Keskeisen elementin muodostavat sillanpuolikkaat, joita myös liitetään aika ajoin yhteen, kun pyhiinvaeltajille täytyy rakentaa tie. Ne muistuttavat pioneerien ponttonisillan kappaleita. Ehkä lavastuksella halutaan kuvata sitä tuomitsevaa, ennakkoluuloista ja pahantahtoista maailmaa, jonka uhriksi niin hyväuskoinen Elisabeth kuin omaa sisäistä kamppailuaan käyvä Tannhauser joutuvat.
Yhdysvaltalainen wagnertenori Corby Welsh eläytyy Tannhauserin kamppailuun väkevästi. Kolmannen näytöksen aaria pyhiinvaelluksen kokemuksista ja Paavin antamatta jättämästä synninpäästöstä muistuttavat, mihin seurauksiin ihmisen armottomuus katuvaa ihmistä kohtaan voi johtaa.
Liene Kinca Elisabethinä on perinteistä vahvempi rooli, ei niin hauras ja vain hyväuskoinen, jollaiseksi se usein tehdään.
Vadis Jansons on vahva Volfram ja Martina Dike Venuksena on sekä houkuttava että pelottava, niin kuin Venus on.
Timo Riihosen Hermann jylisee vakuuttavasti. Riihonen on näitä maailmalla esiintyviä suomalaisbassoja, joita hyvin harvoin kuullaan Suomessa. Sietäisi kyllä, mutta olkaamme ylpeitä siitä, että Riihonen osaltaan vie viestiä suomalaisosaamisesta oopperayleisöille eri puolille maailmaa.
Riihonen on niitä suomalaisbassoja, joita harvoin kuullaan kotimaassa.
Mutta voihan näitä suomalaistähtiä käydä kokemassa maailmalla. Riikan ooppera kannattaa pistää seurantaan. Sinne on helppo matkustaa, eivätkä kustannuksetkaan nouse matkan esteeksi.
Kuvat: Latvian kansallisooppera/Angese Zeltina