Tampereen työväen teatteri on tarttunut mehevään aiheeseen. Kun Maarit Tyrkön kirjat Tyttö ja nauhuri (WSOY 2014) ja Presidentti ja toimittaja (WSOY 2016) ilmestyivät, lukija ymmärsi heti, että nyt ollaan poikkeuksellisen kiinnostavan aineiston kanssa tekemisissä.
Vaikka Tyrkön muistelmat ovat tiukasti sidottu hänen aikoinaan tekemiin nauhoihin ja muuhun dokumenttiaineistoon, kyseessä on valmis draama. Tällaista kurkistusta valtiomiehen yksityiselämään on vain harvoin mahdollisuus tehdä.
Presidenttinä Urho Kekkonen oli draaman mestari. Yksi osa tätä mestarillisuutta oli se, että Kekkonen nimenomaisesti halusi, että nuori toimittaja Maarit Tyrkkö ryhtyy kokoamaan Kekkosen elämän yksityistä aineistoa ja tulee myöhemmin olemaan se todistaja, joka tuo esille julkisivun ja vallanmuurin takana olevan ihmisen, Kekkosen.
Kekkosen historiantajusta kertoo paljon, että hän jo tuolloin ymmärsi, että hänen elämänsä on niin poikkeuksellinen, ettei sitä pidä jättää yksityisyyden suojaan. Kekkonen jos kuka on kansakunnan yhteistä omaisuutta.
Kekkonen ymmärsi, että hänen elämäänsä ei pidä jättää yksityisyyden suojaan.
Eipä siis ole ihme, että käsikirjoittaja Seija Holma on onnistunut laatimaan vetävän tekstin, joka on samaan aikaan uskollinen Tyrkön kirjoittamille kirjoille, mutta toimii äärimmäisen hyvin näyttämöllä. Ohjaaja Samuli Reunanen on saanut luotua näyttämöllä luistavan, mutta samalla monikerroksisen näytelmän, joka piirtää näkyviin elävän ja todentuntuisen kuvan Kekkosen elämän viimeisistä vuosista.
Seija Holmalta on viisas ratkaisu tuoda näytelmään yksi uusi hahmo, itseään oppositiopoliitikoksi luonnehtiva Kiiski (Janne Kallioniemi), jonka tehtävänä on pitää katsoja ajan tasalla poliittisista tapahtumista, jotka luonnollisesti kehystävät koko tarinaa. Se tekee näytelmän ymmärrettäväksi myös nuoremmalle katsojakunnalle, joka itse ei muista, ei ehkä ole elänytkään 1970-lukua.
Tapahtumat vyöryvät hengästyttävää tahtia. Katsoja ei todellakaan ehdi pitkästyä, pikemminkin kyse on siitä, pysyykö koko ajan itse kelkassa. Siinäkin on realismia. Valtionpäämiehen elämä on jatkuvaa paikasta toiseen rientämistä, jossa adjutantti laatii aikataulun, jota prikulleen noudatetaan.
Jo Tyrkön kirjoissa omaa huomiotani herätti, kuinka äärimmäisen läheinen suhde adjutantilla oli presidentin kanssa. Saska Pulkkinen adjutanttina tekeekin mitä mainioimman roolin hahmona, joka yhtäältä junailee asioita, toisaalta on melkoinen takapiru, portinvartija ja kaikkien lankojen käsissä pitäjä, joka kuljettaa presidenttiä kuin pakettia paikasta toiseen.
Tyrkön kirjan yksi tärkeä ulottuvuus on, että presidentti uskotun sisäpiirin muodostaa vain muutama henkilö: adjutantti, henkilääkäri Rikke Sotamaa (Aimo Räsänen), kauppaneuvos Kalle Kaihari (Mika Honkanen) ja vuorineuvos Kauko Rastas (Mika Honkanen). Kaiharin kautta näytelmään saadaan tietysti välttämätön Tampere-yhteys.
Sisäpiirin muodostaa vain muutama henkilö.
Oman sisäpiirinsä muodostaa Anita Hallama (Annina Ärölä), joka on omalla tavallaan hyvin traaginen hahmo. Ärölä tekee hahmosta aivan liian kiltin ja lempeän.
Tähän sisäpiiriin tulee mukaan nuori toimittaja Maarit Tyrkkö (Maija Lang), joka on näytelmässä ehkä hieman viattomamman oloinen kuin Tyrkkö kirjoissaan. Tyrkkö kirjassa Tyttö ja nauhuri kertoo, kuinka taitava hän oli pääsemään sinne, minne halusi päästä – keinoja kaihtamatta.
Ohjaaja Samuli Reunanen on päätynyt ratkaisuun, jossa useimmilla näyttelijöillä on useampia rooleja. Se antaa mahdollisuuden myös hirtehiseen sekoiluun, sillä myös Tyrkön kirjoissa henkilöt tuntuva välillä sotkeutuvan omiin rooleihinsa. Näin saadaan komediaan lap stick -meininkiä, joka on aina riemukasta katsottavaa. Mika Honkanen, Janne Kalliomäki ja Aimo Räsänen tekevät näitä rooleja suurella antaumuksella. Aimo Räsäsen muuntautumiskykyä ja tilanteiden haltuun ottamista äärimmäisen pienillä eleillä voi vain ihailla.
Erityisen ilahduttavaa on, että näytelmän musiikkiosuudet tekevät näyttelijät. Se luo tavattoman hienon ulottuvuuden, tuo musiikin todellakin osaksi sitä elämää, jota eletään. On vain ihailtava esimerkiksi Aimo Räsäsen kitaristitaitoja, Maija Langin pianonsoittoa ja Mika Honkasen laulajan lahjoja, laulu-Rastas!
Keskipisteenä on tietenkin presidentti (Tommi Raitolehto), vaikka myös tyttö tuntuu näytelmässä jotenkin keskeisemmältä kuin Tyrkkö kirjoissaan kirjoittaa, mutta se onkin lukijan virhe, jonka näytelmä oikealla tavalla korjaa.
Vaikka Raitolehto tekeekin hyvän näköiskuvan Kekkosesta, itse ajattelen, että rooliin olisi voinut valita vanhemman miehen. Se olisi ollut totuudenmukaisempi, synnyttänyt paremmin ristiriidan, joka liittyy vanhan presidentin ja nuoren naisen rakastumiseen. Myös näytelmän vauhti olisi saattanut saada siitä lisää ulottuvuuksia, sillä vanhenevalle presidentille ohjelma alkoi lopulta käydä armottomasti voimille.
Sitä kalareissua Islantiin ei olisi koskaan pitänyt tehdä.