Joseph Haydn (1732-1809) on yksi suurimmista ja tuotteliaimmista säveltäjistä, nykymuotoisen sinfonian luoja, joka sävelsi 106 sinfoniaa. Sen sijaan oopperasäveltäjänä Haydnia ei tunneta.
Ehkä hän ansaitsisi tulla tunnetummaksi myös oopperasäveltäjänä, sillä Tampereen musiikkiakatemiassa parhaillaan esitettävä Kuun maailma on hieno esimerkki opera buffasta, koomisesta oopperasta, jonka kulta-aika sijoittuu 1700-luvun loppupuolelle. Ankaran hierarkisessa yhteiskunnassa opera buffa antoi mahdollisuuden ainakin hienovaraisesti ilkkua ja pilkata ylimystön käyttäytymistä.
Siitä kyse on myös Kuun maailmassa, jonka libretto on aikansa merkittävimmän italialaisen, Venetsiassa vaikuttaneen Carlo Goldonin (1707-93) käsialaa vuodelta 1750. Haydn sävelsi oopperan ruhtinas Esterházyn ja hänen hovinsa iloksi vuonna 1777. Säveltäminen kun oli hovikapellimestarin työtä.
Saattaa olla, että Haydnin oopperasäveltäminen tyssäsi Mozartiin. Kun Haydnia pyydettiin säveltämään ooppera Prahaan, hän kieltäytyi toteamalla, ettei voi, kun on kuullut, millaisia oopperoita Mozart on säveltänyt.
Niinpä Haydn kuuluu oopperasäveltäjänä marginaaliin, josta aina aika ajoin etsitään kiinnostavia, vähän tunnettuja teoksia. Kuun maailma osoittaa, että marginaaliin kannattaa kurkistaa, sillä teos soveltuu erinomaisesti musiikkiakatemian oppilaiden tekemäksi produktioksi.
Juonen kuvaukseksi sopisi parhaimmin nykykielestä farssi, sillä kyse on hupailusta, jossa juoni on simppeli, kaksinaismoraali jyllää ja lihan himo riivaa. Kuun maailma muistuttaa, ettei seksi suinkaan ole meidän aikamme keksintö, kyllä siitä johdetulle huumorille ovat aikaisemmatkin sukupolvet osanneet nauraa.
Kuun maailma ei siis ole ylevää, vaikka musiikki meidän korvissamme sellaiselta kuulostaakin. Tosin kapellimestari Markus Yli-Jokipii löytää Haydn musiikista paljon huumoria, suoranaisia musiikillisia vitsejä, joita säveltäjä on partituuriin sirotellut.
Kuun maailma on maanläheistä, jonkun mielestä suorastaan alatyylistä oopperaa. Tekijät varoittavat sisällön suorasukaisuudesta ilmoittamalla, ettei esitys sovi alle 12-vuotiaille. Ohjaaja Erik Söderblomin tekemä käännös ei edes yritä etsiä kiertoilmauksia – se on yksi tarinan ehdoton voimavara. Toinen on se, että Söderblom on taitava farssityylin ohjaaja, joka pystyy pitämään esiintyjät liikkeessä ja näyttämön tapahtumat kasassa, mikä on komediassa, erityisesti farssissa, taitolaji.
Farssit perustuvat yleensä väärinkäsitysten aiheuttamaan ihmissuhdesekasotkuun, joka sitten lopussa onnellisesti ratkeaa ja rakastavaiset saavat toisensa.
Kuun maailmassa vanha, rikas, saita ja irstas isä, Buonafede (Herra Hyväusko), yrittää suojella tyttäriään kosijoilta, joita hän pitää huijareina ja onnenonkijoina (mitä he ovatkin). Samaan aikaan tämä kuitenkin lähentelee nuorta sisäkköä Lisettaa, joka ymmärtää yskän ja käyttää taitavasti tilannetta hyväkseen.
Tyttäriin ja myötäjäisiin ihastuneet Ecclitico (Herra Pimennys) ja Ernesto (Herra Vakava) keksivät juonen, jolla yrittävät saada tyttäret ja omaisuuden itselleen. Eccliticolla on kaukoputki, jolla hän tarkkailee kuuta ja väittää Buonafedelle, että siellähän näkyvät alastomat naiset makoilevan sängyssä. Buonafedekin saa katsoa ja näkee, millaisia orgioita kuussa vietetään.
Ecclitico väittää, että hänellä on keino päästä kuuhun. Buonafide haluaa päästä mukaan. Niinpä hänelle juotetaan tyrmäystippoja, kartano lavastetaan kuuksi ja Buonafeden herättyä alkaa näytelmä kuussa. Palvelija Cecco (Kikka-Kekkonen) on kuun hallitsija, joka pitää Buonafedea pilkkanaan. Paikalle saapuvat myös tyttäret Flaminia ja Clarise, jotka ovat juonessa mukana.
Pikkuhiljaa pila alkaa paljastua, mutta samalla myös Buonafede taipuu nuorten tahtoon, rakastavaiset saavat toisensa, ja ukko kylvää myötäjäisrahoja näyttämön täydeltä.
Juu, ehkä juonen takia ei kannata mennä katsomaan, mutta juju onkin siinä, miten tällainen höperö tarina näytellään. Musiikkiakatemian nuoret opiskelijat heittäytyvät täysillä mukaan, joten tarjolla on mainio hullunmylly, jossa ihanalla tavalla pilkataan meidän ihmisten pikkusieluisuutta, pikkuporvarillisuutta, hyväuskoisuutta ja oman edun tavoittelua. Söderblomin ohjaus on siinäkin suhteessa erinomainen, ettei henkilöitä voi jakaa hyviin ja pahoihin. Kukaan ei ole viaton. Kenelläkään ei ole puhtaita jauhoja pussissa.
Solistit, vaikka ovat vielä opiskelijoita, laulavat vahvasti. Julius Martikainen Buonafedena ja Veli-Pekka Varpula Eccliticona laulavat mainiosti, mutta erityisen suuren vaikutuksen minuun teki Petteri Loukion Ceccon intensiivisyys ja ilmeikkyys.
Naisista etenkin mezzot vakuuttivat. Housurooli Ernestona tarjosi Irina Nuutiselle sekä mahdollisuuden komediallisuuteen että väkevään lauluun. Natalia Lintonen Claricena on nuoreksi laulajaksi hyvin vahvaääninen. Emmi-Sofia Mäkinen kiltti ja ujo Flaminia oli uskottava ja Maria Anttila rempseänä Lisettana osasi olla juuri niin ilkikurinen kuin pitääkin.
Oopperassa käytettiin myös uutta kuvakaappaustekniikkaa. Esitykseen se ei tuonut lisäarvoa, mutta uusien tekniikoiden kokeileminen on arvo sinänsä, sillä ne tulevat vähitellen täydentämään keinovalikoimaa ja antamaan uusia ilmaisumahdollisuuksia.