New Yorkin Metropolitan-oopperan Kevätkausi elokuvateattereissa 70 maassa taisi alkaa parhaalla mahdollisella tavalla. Verdin läpimurto-ooppera Nabucco keräsi ainakin Suomen Finnkinon katsomot täpötäyteen. Joissakin kaupungeissa kyettiin ottamaan lisää tilaa käyttöön, mutta joissakin kaikki halukkaat eivät mahtuneet sisään.
Nabucco on supersuosikki. Sen rakastetuin kohtaus on kolmannen näytöksen hebrealaisten orjien kuoron esittämä rakkaudentunnustus kotimaalle. Va, Pensiero soi Metropolitanin kuoron esittämänä luonnollisen kauniisti. Se sai yleisöltä niin raikuvat ja hurmioituneet aplodit, että maestro James Levine teki nykyoopperaesityksessä harvinaisen tempun: hän esitti kappaleen välittömästi uudelleen. Silloin, kun Nabucco sävellettiin, viranomaiset yrittivät estää Va, Pensieron uudelleen esittämisen sen vuoksi, että sitä pidettiin yhteiskunnallisesti vaarallisena provokaationa, olihan kappale muuttunut symboloimaan Italian yhdistymistä.
Nabuccoa on pidetty esimerkkinä oopperasta, joka on allegorinen tarina omasta ajastaan. 1800-luvun loppupuolella sensuuri oli ankara, ja myös taideteokset piti alistaa ennakkotarkastukseen. Sensorit sitten päättivät, mitä saa ja mitä ei saa sanoa. Sen seurauksena yleisö oppi tekemään pitkälle meneviä tulkintoja.
Nabucco kertoo juutalaisten vankeudesta Balylonian voitettua sodan ja vietyä juutalaiset pakkosiirtolaisuuteen. Pelkistetyimmillään voitaisiin sanoa, että kyse on kahden jumalan keskinäisestä voimainmittelöstä, balylonialaisten Baalin ja juutalaisten Jehovan välisestä kamppailusta, jossa Jehova lopulta vetää pitemmän korren.
Kyse on siis valtataistelusta, kulttuurien törmäyksestä ja siitä, kuka palvelee oikeaa jumalaa?
Nabuccon teksti tuntuu nykyohjaajille olevan kuuma peruna, ja siitä on pyritty tekemään ”meidän aikaamme” paremmin sopivia versioita, jotka suhtautuvat alkuperäistä tekstiä suvaitsevaisemmin kulttuurien yhteentörmäykseen ja toisuskoisiin kohdistuvaan vihaan.
Kun Nabuccon libretto ei muutenkaan ole ihan kaikkein selkein johtuen kummallisesta sisarsuhteessa Fenenan ja Abigaillen välillä, pyrkimykset yltiösuvaitsevaisuuteen johtavat herkästi siihen, ettei koko jutusta saa mitään tolkkua. Tässä suhteessa Metin ratkaisu oli selkeä. Kyse oli puhtaasta valtakamppailusta, jossa ylivoimaiset babylonialaiset alistavat ja uhkaavat joukkosurmalla hebrealaisia. Ilman Jumalansa apua hebrealaiset eivät olisi voineet voittaa. Mutta Jehovan voima sai Nabuccon vaihtamaan oman jumalansa Jehovaan, mikä palautti hänelle vallan, jonka ottotytär Abigaille oli anastanut. Oikea tytär, jo Jehovan palvelijaksi kääntynyt Fenena, pääsee takaisin suosioon. Myös Abigail ymmärtää lopuksi, että Jehova on se Jumala, joka voittaa ja tuhoaa Baalin.
Ei siis todellakaan mikään modernin oopperan libretto.
Mutta eihän libretto oopperaa tee, ei sitä pelasta, eikä sitä pilaa, sillä ooppra on musiikkitaideteos. Ja Verdin musiikki on lumoavaa.
Metropolitanilla on varaa valita maailman parhaat laulajat produktioihinsa. Niinpä Nabuccona oli legendaarinen Placido Domingo, jonka lavakarisma on käsittämätön. Domingo on myös yllättävän hyvä näyttelijä, jonka hulluuskohtauksissa on riipaisevuutta ja toden tuntua. Hebrealaisten ylipappi Zakaria (Dimitry Beloselskiy) oli vakuttava uskonnollinen johtaja, jonka basso soi muhkeana ja Russell Thomas Ismaelina antoi tenorinsa soida kauniina ja jäntevänä.
Abigaile lienee yksi sopraanojen mielirooleja, sillä niin sotaisa ja huikea rooli on. Nyt siinä kuultiin ukrainalaista Liudmyla Monasstyrskaa. Fenenan roolin esitti Jamie Barton.
Tämän Nabuccon on alun perin Metropolitanille ohjannut Elijah Moshinsky. Kapellimestarina oli jo eläkkeelle siirtynyt, sairauden runtelema James Levine, jolla on takanaan vuosikymmeniä Metropolitanin taiteellisena johtajana. Vaikuttavaa oli nähdä., kuinka eloisasti hän johti pyörätuolissa istuen ja halvauksen jäljet selvästi liikkeissä näkyen.
John Napierin lavastus oli huikea ja epäilemättä esiintyjille haasteellinen etenkin, kun tällä kertaa solistikunta oli poikkeuksellisen isokokoinen.
En yhtään ihmettelisi, jos Nabucco tuo jälleen uusia ystäviä Metropolitanin elokuvateattereihin välittämille produktioille.
Kevätkausi onkin oopperanystävien juhlaa, sillä vielä tammikuussa nähdään Gounodin Romeo ja Julia, helmikuussa Dvorakin Rusalka, maaliskuussa Verdin La Traviata ja Mozartin Idomeneo, Tsaikovskin Jevgeni Onegin ja toukokuussa Richard Straussin Ruusuritari.
Ansaisin pienen vinkin. Kannattaa menne katsomaan myös niitä oopperoita, jotka eivät itselle ole aiemmin tuttuja. Metin produktiot tehdään niin rautaisella ammattitaidolla, että täysin tuntematonkin teos tempaa helposti mukaansa.