Tuomas Kantelisen säveltämä Mannerheim-ooppera on saavuttanut niin suuren suosion, että se pysyy ohjelmistossa vielä vuonna 2019. Suosio ei ole ihme, sillä Kantelisen sävelkieli vetoaa yleisöön. Se on melodista ja kaunista. Kyse on pikemmin operetista kuin oopperasta, jos halutaan saivarrella.
Se, onko teos operetti vai ooppera, ei ole arvostuskysymys. Operetti vain on Suomessa harvoin nähtyä musiikkiteatteria. Sillä on vankka kannattajakuntansa. Musiikillisesti kepeämpänä se on harvoin oopperassa käyville ihmisille helpommin lähestyttävä. Mitä vikaa siinä on? Ei todellakaan mitään.
Tuomas Kantelinen on ansioitunut erityisesti elokuvasäveltäjänä, jonka kynästä ovat lähtöisin todella koskettava musiikki esimerkiksi elokuvassa Rukajärven tie. Tällä hetkellä Kantelinen on elokuvasäveltäjänä valloittamassa Aasiaa.
Jo heti operetin alussa Kantelisen säveltäjätyyppi pääsee hienolla tavalla esiin. Musiikki soljuu melodisena, kauniina ja ehdottomasti tonaalisena. Kaukana poissa on se modernin oopperan sävelkieli, jota kovin monet vierastavat: riitasoinnut, hankalasti tunnistettavat melodiat ja tarkoituksellisesti rikottu harmonia.
Mannerheim on toista maata. Se tehty operetin keinoin. Keskustelut käydään puhuen ja heti, kun ryhdytään laulamaan, lauletaan selkeitä, tunnistettavia melodioita. En kutsuisi yksinlauluosuuksiakaan aarioiksi vaan pikemminkin lauluiksi, sillä lauluja ne ovat, eivät mitään poikkeuksellista taitoa vaativia aarioita.
Operetin rakenne sopii myös Laila Hirvisaaren ja Eve Hietamiehen kirjoittamaan librettoon. Mannerheim-operetti on kuvaelma, jossa Mannerheimin elämä ja Suomen lähihistoria käydään kohtaus kohtaukselta läpi.
Tarina alkaa Louhisaaren linnasta, lapsuudenkodista, joka tuhoutuu isän uhkapelin seurauksena. Yksin jäävä äiti ei jaksa vaan kuolee. Mannerheim lähtee sotilasuralle, jossa joutuu simputuksen uhriksi, mutta selviytyy ja etenee upseerin uralla, ui kuin kala Pietarin seurapiireissä, vakoilee Kiinassa, kunnes vallankumous syöksee maan sekasortoon.
Mannerheim joutuu simputuksen uhriksi.
Sitten alkaa kuvaelma Suomen historiasta: Mannerheim tulee pelastamaan Suomen vapaussodassa, on vanheneva äkäpussi Kaivopuiston huvilassaan, kunnes kutsutaan ikämiehenä johtamaan talvi- ja jatkosotaa.
Myytti alkaa muodostua, Mannerheimia aletaan palvoa. Ratsastajapatsas ilman satulassa olevaa marsalkkaa tuodaan lavalle ja tikkaat asetetaan paikalleen. Nouseeko Mannerheim ratsunsa Kathyn selkään?
Nouseeko Mannerheim ratsunsa Kathyn selkään?
Tuomas Kantelisen musiikki on hyvin tunteikasta. Halki teoksen kuullaan toinen toistaan vaikuttavampia lauluja yhtä lailla kuin upeita kuorokohtauksia ja vahvoja, melodisia orkesterikohtauksia.
Tuomas Parkkinen on osannut ohjata melko hajanaisen kuvaelman ehjäksi kokonaisuudeksi, jossa on tuoreita ja nautittavia näyttämöideoita, kykyä liikuttaa suuria joukkoja ja hiljentyä yksityisten ihmisten elämänkokemusten äärelle. Erityisen nautittavia olivat Venäjän vallankumouksen ja Suomen sisällissodan kohtaukset. Silmäkulma kostui, kun äidit lähettivät poikiaan rintamalle ja ottivat kuolleita vastaan rintamalta. Halki teoksen mukana kulki Vaunuhallin mies, kuolema, joka levollisen vääjäämättömästi kävi noutamassa merkitsemänsä ihmiset.
Vaasan kaupunginorkesteri soitti Kantelisen välillä sentimantaaliseksikin yltyvää musiikkia levollisen kauniisti. Saattaa olla, että kuoro oli saanut lisäpotkua tänä vuonna musiikkia johtavalta Joonas Rannilalta, joka on uuden sukupolven kuorovelhoja. Nimi kannattaa pistää korvan taakse.
Liekö kylmä ilma vaikuttanut siihen, että tämän kesän ensi-illassa suurimpia vaikeuksia oli laulamisessa. Vaikuttavinta työtä teki Johanna Rusanen-Kartano Mannerheimin sisäkkönä Ida Onerva Lankisena, joka pienieleisesti hallitsi suvereenisti näyttämöä. Rusanen-Kartano on taitava näyttelijä, joka naurattaa ja itkettää, ja samaan aikaan laulaa käsittämättömän kauniisti. Annami Hylkilä tekee Annicka Mannerheimista koskettavan. Nina Keitel eri rooleissa antaa mezzonsa soida tunteikkaasti ja Essi Luttinen tekee varmaa työtä. Sen sijaan Mia Heikkisellä oli suuria vaikeuksia etenkin ylärekisterissä.
Kuulin Waltteri Torikkaa viimeksi huhtikuussa Kansallisoopperassa Mozartin Cosi fan tuttessa, jossa hän oli erinomainen. Nyt hän ei Mannerheimina yltänyt parhaimpaansa. Äänenkäytössä oli ongelmia, eikä roolin tekeminenkään ollut täysin luontevaa. Ilahduttava oli Lasse Penttinen, joka vain viikkoa ennen ensi-iltaa korvasi loukkaantuneen Markus Nykäsen. Hyvin oli roolit otettu haltuun.
Petri Bäckström teki omissa rooleissaan varmaa työtä. Aarne Pelkonen oli Kalle Pelkosena koskettava ja Kristian Lindroos väläytti upeaa ääntään muutaman kerran.
Niklas Spångbergin läsnäolo Vaunuhallin miehenä, kuolemana, oli äärimmäisen vakuuttava.
Vaunuhallin mies kuolemana oli äärimmäisen vakuutttava.
On helppo ymmärtää, että Mannerheim löytää yleisön. Tästä voi nauttia täysin siemauksen myös hän, jolle ooppera tuntuu etäiseltä ja vieraalta.
Kuva: Ilmajoen musiikkijuhlat/ Jussi Niukkala