Myönnän, että nyt kuljen heikoilla jäillä. Aion kirjoittaa tanssista, jota en kovinkaan tiiviisti seuraa. Vierailin Kuopio tanssii ja soi -festivaaleilla ja minulla oli mahdollisuus nähdä Hofesh Shechter Companyn teos Grand Finale.
Hofesh Shechter on hyvin mielenkiintoinen taiteilija. Hän on kotoisin Israelista, mutta muutti maasta pois, koska tunsi, että hänen luovuutensa ei pääse maan ilmapiirissä avautumaan, niin monenlaisia estäviä jännitteitä hän kotimaassaan koki. Hän muutti Englantiin ja on noussut yhdeksi tämän hetken mielenkiintoisimmista koreografeista. Tanssin lisäksi hänellä on myös vahva musiikkitausta, niinpä hän on myös säveltänyt musiikin teokseensa ja toimii esityksessä toisena lyömäsoittajana.
Hofesh Shechterillä on myös poikkeuksellinen suhde Kuopioon, sillä 30 vuotta sitten hän toi omia koreografioitaan ensi kertaa suuren yleisön nähtäväksi juuri Kuopiossa. Se kertoo, kuinka merkittävä rooli viittäkymmentä vuottaan juhlivalla Kuopio tanssii ja soi -festivaalilla myös kansainvälisesti on.
Mitä sitten esityksen jälkeen seisomaan noussut, villisti suosiotaan osoittanut yleisö sai nähdä. Jotakin ainutkertaista, sellaista, jota en itse muista koskaan nähneeni. Valtavan intensiivisen kokonaisuuden, jossa tanssi ja musiikki luovat jakamattoman kokonaisuuden.
Grand Finale on dystopia. Shechter ei kovin paljon avaa teoksensa yhtymäkohtia, mutta sanoo, että hän kuvaa loppua, ihmiskunnan loppua.
Alkupuoli kertoo ehkä sodasta tai eloonjäämistaistelusta, jossa ihmisryhmä käy ankaraa kamppailua. Joku menehtyy, jotakin yritetään pelastaa, jotenkin selviytyä. Kokemusta on hyvin vaikea pukea sanoiksi, mutta tunteiden ja kokemuksen tasolla koen hyvin voimakkaasti läsnäolevan ahdistuksen, se on yhteistä huolta, suorastaan tuskaa siitä, mikä ihmisen kohtalo tulee olemaan. Shechterin näkemys ihmisen tulevaisuudesta ei ole ruusuinen, siksi dystopia, usko tulevaan tuhoon on väkevästi läsnä.
Grande finale on hyvin yhteiskunnallinen, kantaa ottava teos.
Kyse on siis hyvin kantaa ottavasta, yhteiskunnallisesta teoksesta. Teo on hyvin tarinallinen, vaikka sitä onkin vaikea sanoittaa. Sanoja ei tarvita, ja kun sanat puuttuvat, väylä katsojan tajuntaan aukeaa aivan eri tavalla.
Koska Shechter on säveltänyt itse musiikin, sen saumattomuus koreografian kanssa on vedenpitävä. Kokonaisuutta ei voi erottaa toisistaan. Musiikkina on vahva, suorastaan hypnoottinen rummutus ja toisaalta herkkä jousisoitinryhmä, joka legatolinja luo vahvan kontrastin rummutuksen kanssa. Rummutus luo mielikuvan väistämättömyydestä, jolle jousien surumielisyys piirtää kuoleman.
Koreografia on kekseliästä, maskuliinista ja energistä. Kymmenen hengen tanssiva ryhmä muuttuu välillä Dorén kuviksi Danten Jumalaisesta näytelmästä, sieltä Helvetin puolelta.
Oman merkittävän tehonsa tanssiin tuo mieletön tekninen taitavuus ja uupumaton harjoittelu, jonka seurauksena 10 tanssijan ryhmän liike on täysin yhtenäinen ja samanaikainen, silloin kun niin halutaan. Se on kuin naakkaparvi taivaalla, liike elää ja muuttuu, mutta ryhmä on koko ajan tiivis ja yhtenäinen, häikäisevää!
Väliajan jälkeen eletään kuin viimeistä päivää. Ollaan bileissä, bändi soittaa (se sama jousikvintetti, mutta nyt mukana on myös kornetti). Pikku hiprakka lisää lystikkyyttä. Synkkyyden keskelle Shechter on loihtinut myös huumoria ja hilpeyttä. Se ei tosin kovin kauaa kestä, kun meno muuttuu jälleen pakkotahtiseksi, ollaan loputtoman rave-musiikin pakkotahdeissa. Sitä tanssia ihminen tanssii, kunnes uupumus koittaa ja kuolema vie viimein voiton.