Santtu–Matias Rouvalin piti lankalauantaina johtaa Berliinin Deutsches Symphonie Orchester’ia, mutta sairastumisen vuoksi hän joutui perumaan. Paikkaajaksi löytyi hyvin nopealla aikataululla Rotterdamin orkesteria johtava vuonna 1980 syntynyt honkongilaislähtöinen Elim Chan. Hän säväytti tarkalla ja lumoavalla johtamisellaan.
Tietysti Tampereella asuvalle on pettymys, kun oman kaupungin kapellimestari ei esiinnykään. Siinä nimittäin on ihan oma viehätyksensä, kun vieraassa maassa pääsee sattumankaupalla kuulemaan tuttua taiteilijaa.
Mutta minkäs teet. Joskus kapellimestarikin tulee kipeäksi ja joutuu perumaan esiintymisen. Että paranemisia sinulle, Santtu-Matias.
Deutsches Symphonie Orchester Berlin joutui löytämään nopeasti tuuraajan. Siinä otetaan yhteys useampaankin agenttiin, sillä hyvien kapellimestarien varauskirjat ovat täynnä kauaksi tulevaisuuteen. Tällaiset tapaukset ovat erinomaisia tilaisuuksia uraa luoville kapellimestareille. Esa-Pekka Salonenkin ponnahti vuonna 1983 tällä tavoin Lontoossa julkisuuteen.
Myös Elim Chanille kyse oli ensimmäisestä esiintymisestä Berliinin Filharmoniassa ja DSO:n kapellimestarina.
DSO on se Berliinin toinen orkesteri, joka jää Berliinin filharmonikoiden varjoon. Filharmonikot ovat keikalla Baden Badenissa, jossa on menossa korkeatasoinen pääsiäisfestivaali, solistina mm. Anna Netrebko.
Akustiikka on uskomattoman hieno, syvä, lämmin ja tarkka.
Olen kerran aikaisemmin ollut tässä salissa kuuntelemassa Sinfonia Lahtea. Sali on ns. viinitarha, mutta jotenkin huomattavasti intiimimpi kuin Helsingin musiikkitalo. Istuimme erinomaisilla paikoilla 8. rivillä orkesterin edessä. Paikoillakin saattaa olla merkitystä, mutta akustiikka on uskomattoman hieno, syvä, lämmin ja tarkka.
Santtu–Matiaksen ohjelmistona olisi ollut Sibeliuksen Karelia-sarja ja Shostakovitsin 12. sinfonia sekä James McMillanin lyömäsoitinkonsertto. Ymmärrettävästi Chanille sama ohjelmisto ei sopinut, sillä perehtymisaikaa ei käytännössä jäänyt ensinkään. Sen vuoksi ohjelmassa oli McMillanin konserton lisäksi Andrea Tarrodin Liguria vuodelta 2012 sekä Elgarin Enigma-muunnelmat.
Andrea Tarrodi on minulle uusi tuttavuus, vuonna 1981 syntynyt ruotsalainen säveltäjä. Liguria on energinen teos, jossa kuuluu huumaavasti luonnon äänet, kuten tuuli, kurjet. Hänen sävelkielensä tuo mieleen Einojuhani Rautavaaran musiikin.
James McMillanin lyömäsoitinkonsertto on vuodelta 1992. McMillan on skottilainen säveltäjä, joka on säveltänyt paljon hengellistä musiikkia, sillä hänellä on vahva yhteys katoliseen kirkkoon. Hän ja hänen puolisonsa kuuluvat fransiskaanimunkkikunnan lähipiiriin. Lyömäsoitinkonsertossa kuullaan kaikuja adventtiajasta.
Muutamia lyömäsoitinkonserttoja kuulleena muistaa, että ne ovat myös visuaalisesti kiinnostavia, kun solisti rientää soittimelta toiselle. Niin tässäkin lyömäsoittaja Simone Rubino teki.
Ne kuulostavat aivan joulukirkkoon kutsuvilta kirkonkelloilta kylmän kuulaana jouluaamuna…
Konsertto on iskevä ja tulinen. Siinä on pitkä, kaunis marimbaosuus, mutta lopussa pala nousee kurkkuun. Koko orkesteri tarttuu triangeleihin ja pieniin kulkusiin, jotka helisevät ja kilisevät samaan aikaan, kun solisti alkaa soittaa putkikelloja. Ne kuulostavat aivan joulukirkkoon kutsuvilta kirkonkelloilta kylmän kuulaana jouluaamuna…
Rubinon ja Chan yhteistyö tuntui toimivan erittäin hyvin, soittamisesta paistoi tekemisen ilo ja kapellimestari ja solisti kiittivätt sydämellisesti toisiaan esityksen jälkeen.
Sokerina pohjalla oli Edward Elgarin Enigma-muunnelmat. Edellisen kerran kuulin teoksen Christopher Warren-Greenin johtamana Tampereella. Se oli mieleenpainuva versio, sillä neljissä kuninkaallisissa häissä musiikkia johtanut Warren-Green kertoili hilpeästi teoksen taustoista, niistä henkilöistä, joita Elgar on Enigma-muunnelmissa kuvannut. Kyse on pilakuvista tai ainakin karikatyyreistä, joissa esille nousevat ihmisten erityispiirteet, honotukset, sipsutukset ynnä muut. Elgarin musiikki on siis hyvin kuvailevaa ja tarinallista. Näitä piirteitä Warren-Green omassa tulkinnassaan korosti.
Nyt oltiin toisenlaisen, ehkä perinteisemmän tulkinnan äärellä, jossa sointi nousi pääosaan. Elim Chan teki upeaa työtä teoksen dynaamisten ulottuvuuksien esiintuojana, Elgarin jumalaisen orkesterisoinnin maalailijana ja pikkutarkkana yksityiskohtien poimijana – siis kaikkea samaan aikaan.
Enigma-muunnelmat osoitti myös, että DSO on erinomainen orkesteri. Se totteli tarkasti Chanin tahtipuikkoa, sointi oli tarkkaa ja puhdasta.
Elim Chania voisi joku intendentti houkutella johtamaan Suomeen.
Hyvä muistutus siitä, että suuren varjossa voi olla jotakin erinomaista, kuten Berliinin filharmoonikkojen varjossa hieno Deutsches Symphonie Orchester. Elim Chania voisi joku intendentti houkutella johtamaan Suomeen.