Tampereen tämän vuoden ooppera, Joonas Kokkosen Viimeiset kiusaukset, on suomalaisille tuttu. Se lienee Suomen esitetyin ooppera. Tampereen ohjauksen tehnyt Mikko Kouki tuo oopperan aivan uudelle tasolle, niin eri tavalla hän on toteutuksensa tehnyt.
Mikko Kouki sanoo, ettei hän ole nähnyt aiempia Sakari Puurusen ja Åke Lindmanin ohjauksia, mikä hieman yllättää. Mutta ehkä hyvä niin, silloin takaraivossa eivät seilaa edelliset ohjaukset, vaan työhön päästään puhtaalta pöydältä.
Viimeisiä kiusauksia ja Aulis Sallisen Punaista viivaa on kutsuttu karvahattuoopperoiksi. Pilkkasanan lanseerasivat Korvat auki -piirin nuoret säveltäjät, jotka halusivat pilkata kansanaiheista ammentavia ja myös sävelkieleltään helppoina pitämiään oopperoita. Sanan keksijänä pidetään Jouni Kaipaista, joka oli myös taitava sanankäyttäjä. Myöhemmin hän kirjoitti vuosien ajan Tampereen oopperan käsiohjelmaan loistavia esitettävänä olevan oopperan taustoja valaisevia esseitä.
Mikko Koukin tulkinnassa ei ole hiukkaakaan karvahattumaisuutta. Itse huomasin vertaavani sitä esityksen aikana viime vuonna Kansallisoopperassa nähtyyn Francis Poulencin Karmeliittasisariin, jossa uskonvarma abbedissa kohtaa kuolinvuoteellaan hyytävän kuolemanpelon.
Samalla tavallahan Viimeiset kiusauksetkin on rakennettu. Koko ooppera kertoo körttisaarnaaja Paavo Ruotsalaisen kuolinyön unesta, jossa ”Saatana on seulonut minua tänä yönä. Tässä on lähtö lähellä”, Paavo itse toteaa oopperan loppupuolella.
Valveilla ollaan vain aivan oopperan alussa ja lopussa, jossa Paavon toinen vaimo Anna (Laura Malmivaara) ja palvelijatar Albertiina (Helena Puukka) yrittävät rauhoitella houreilevaa, syvästi ahdistunutta Paavoa. Malmivaara ja Poukka tekevät puheroolin, mikä kuvastaa valveilla oloa.
Joonas Kokkonen sai ajatuksen oopperasta, kun hänen pikkuserkkunsa, kirjailija Lauri Kokkonen esitteli hänelle näytelmänsä Viimeiset Kiusaukset. Joonas Kokkonen piti näytelmää käytännössä valmiina librettona, mutta valmiin oopperan työstäminen kesti 15 vuotta. Näytelmää kyllä esitettiin eri puolilla Suomea, mutta suuren maineensa se on saavuttanut juuri oopperana.
Viimeiset kiusaukset on myös löytänyt uutta oopperayleisöä, sillä sitä ovat tulleet katsomaan myös sellaiset, jotka uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi ovat suhtautuneet penseästi maallisena pitämäänsä oopperaan.
Viimeiset kiusaukset onkin peittelemättömän hengellinen taideteos. Siinä käsitellään kuoleman kohtaamista, syntiä, kuolemanpelkoa, ahdistusta, mutta myös kirkkautta, toivoa ja valoa.
Siinä missä Paavo (basso Mika Kares) pyörii itsesyytöksissä, hänen ensimmäinen vaimonsa Riitta (sopraano Silja Aalto) on uskossaan luonteva ja luottavainen. Ensimmäisen näytöksen päättävä Riitan kuolinkohtaus onkin hyvin vaikuttava. Siinä Silja Aalto yltää kauniilla äänellään ja taitavalla tulkinnallaan kuvaamaan jotakin sellaista kaiken pelon ylittävää toivoa, joka saa mielen herkistymään kuin enkelin siiven hipaisu.
Silja Aalto on nopeasti noussut sopraanojemme eturiviin. Hän teki juuri Kansallisoopperassa Verdin Don Carloksen Elisabethin rooolin, joka vei katsojalta jalat alta ja nyt hän on Riittana hämmästyttävän luonteva suuren saarnamiehen puoliso, joka käytännössä yksinhuoltajana hoitaa seitsenlapsista perhettään maan korvessa, Nilsiän Aholansaaressa. Ja sietää siinä sivussa myös jatkuvasti tien päällä olevaa miestään, jolle talon pito on toissijaista, kun kutsumus on lähteä saarnamatkoille.
Paavon roolissa on Suomessa harvakseltaan esiintyvä Mika Kares, joka on jo noussut maailman kysytyimpien bassojen joukkoon. Karesta on ilo kuunnella, niin vahvaa ja varmaa työtä hän tekee. Kokkonen sävelsi aikoinaan Paavon roolin ajatellen Martti Talvelaa. Se on hyvin matala rooli. Demoniensa riivaaman sananjulistajan sielunelämän kuvaaminen on vaativa tehtävä, mutta Kareksessa on aimo annos näyttelijää, mikä onkin suurille tähdille välttämätöntä. Riivaajiensa ympäröivää Paavoa on välillä lähes vaikea katsoa, niin todentuntuisen Kares hänestä tekee.
Juhanan roolissa vuoden 2021 Timo Mustakallio -kilpailun voittaja, tenori Johan Krogius tekee upeaa työtä. Hänen tenorinsa soi kirkkaasti ja lämpimästi.
Viimeiset kiusaukset on Tamperet-alon ja Savonlinnan oopperajuhlien yhteistyöprojekti. Musiikin johdosta vastaa oopperajuhlien johtaja Ville Matvejeff, joka saakin Tamperen filharmoniasta irti hienon soinnin. Joonas Kokkosen sävelkieli on kaunista ja vilisee kiehtovia yksityiskohtia. Sävellyksen punaisena lankana on kuitenkin koko ajan Paavon virsi ”Sinuhun turvaan, Jumala”, joka aika ajoin nousee melodiana esiin hienolla tavalla.
Tampere-talon ja Savonlinnan yhteistyö on loistava idea, siinä lyödään tavallaan yhdellä iskulla kaksi kärpästä, kun alkuvuodesta esitettävä teos viedään kesällä Olavinlinnaan. Myös näyttämöä koskevat samat vaatimukset. Lavastuksia ei voida muuttaa. Sen vuoksi samat ratkaisut toimivat Tampere-talossa ja Olavinlinnassa. Teemu Loikaksen lavastus, Janne Teivaisen valo- ja videosuunnittelu ja Tiina Valkaman pukusuunnittelu luovat hyvin omintakeisen tunnelman, ollaanhan koko ajan unimaailmassa. Enpä ihmettelisi, jos yhteistyö saa jatkoa.
Heikki Liimolan valmentama kuoro yltää jälleen huppusuoritukseen ja ohjaaja Mikko Kouki osaa käyttää ja liikutella kuoroa osana näyttämäkohtauksia. Herkullinen on esimerkiksi kylän ämmien kohtaus, jossa he kauhistelevat Riitan heittämän kirveen jälkeä ovenpielessä.
Tiina Valkaman suunnittelemat punaiset vaatekappaleet piinaajilla paljastaa katsojalle, mitä tuleman pitää. Pienet punaiset vekit Paavon takissa muistuttavat, ettei hurskas ja arvostettu saarnamieskään ole kuin ihminen, syntinen, mutta pelastettu, joka kaiken tuskan ja ahdistuksen keskellä lopulta kuulee Riitan kutsun: ”Tule saareen.” ja huokaa: Voitin, voitin sittenkin.” Ja kun siitä alkaa kuoron yksiääninen Paavon virsi, silmät eivät pysy millään kuivina.
Tämän esityksen ylimääräinen herkistymisen aihe oli pitkien, raikuvien aplodien jälkeen körttiperinteen mukaisesti alkanut Herraa hyvää kiittäkää körttisävelellä niekkuineen kaikkineen, johon salintäysi yleisö yhtyi.