Heinäveden Musiikkipäivät on käsittämätön yhdistelmä maailmanluokan musiikkia ja kotikutoista savolaista leppoisuutta. Menossa on 13. kesä. Kaiken aikaa suunta on ollut nousujohteinen. Eräs välitavoite saavutettiin, kun Erkki Lasonpalo aloitti taiteellisena johtajana 2014 ja heti seuraavana vuonna vietettiin Sibeliuksen syntymän 150-vuotisjuhlaa.
Sille kesälle Lasonpalo toi Heinävedelle nuorista muusikoista koostuvan Helsinki Sinfoniettan. Lasonpalon sanoin porukka koostuu omista opiskelukavereista. Ei tarvinnut lähteä merta edemmäs kalaan. Nykyisin Lasonpalo on myös orkesterin taiteellinen johtaja.
Helsinki Sinfonietta ei ole mikään opiskelijaorkesteri. Monet sen jäsenistä soittavat ammatikseen jossakin muussa orkesterissa. Se on soittajien itse perustama ryhmä. Heinäveden Musiikkipäivät on ryhmän suurin vuosittainen koitos. Orkesterissa on jo syntynyt ”Heinäveden henki”. Mukaan tulijoita olisi enemmän kuin keikalle mahtuu.
Vaikka viiteen päivään mahtuu kolme konserttia, orkesteri ehtii myös nauttia kesästä ja keskinäisestä yhdessä olosta. Heinävesi on se juttu, joka kokoaa yhteen, josta puhutaan ja jota muistellaan.
Toinen Lasonpalon uroteko on ollut kapellimestarivalinta. Rinnalleen hän sai opiskelukaverinsa Santtu-Matias Rouvalin ja molempien opettajan Leif Segerstamin. Kumpikin viettää Heinävedellä koko viiden päivän jakson, käy kuuntelemassa konsertit ja ruotii toistensa suorituksia. Molemmilla on vielä halua näyttää vanhalle opettajalle, mitä pystyy orkesterin kanssa tekemään.
Heinävedellä on siis tarjolla vankan ammattitaidon lisäksi intoa, hurttia huumoria ja väsymätöntä nuorta energiaa.
Heinävesi on lukemattomien kesäfestivaalien joukossa se tapahtuma, jossa päästää kuulemaan isoa orkesteria. Vastaavaa päästään oikeastaan vain Porvoossa, jossa samana viikonloppuna on Avantin Suvisoitto. Muut suurten orkesterien esiintymiset ovat satunnaisia.
Ei pidä unohtaa myöskään konserttipaikkaa. Se on korkealla mäellä oleva Heinäveden puukirkko, 1890-luvulla rakennettu pyhäkkö, johon mahtuu 2000 kuulijaa. Sen parinkymmenen metrin korkeuteen nousevan katon alle mahtuu suurenkin orkesterin forte fortissimot niin, että musiikki ei puuroudu vaan soi juuri sellaisena, jonka kapellimestari haluaa sen soivan.
Tänä vuonna läpikantavana teemana on luonto.
Annetaanpa taiteellisen johtajan Erkki Lasonpalon kertoa:
”Musiikkipäivät kumartaa Heinäveden luonnon edessä – ja kutsuu mukaan aistimaan – antaa Smetanan Moldaun viedä virrassaan, Kuulan Merenkylpijöiden tuudittaa aalloillaan, Rimskin Sheradzaden koskettaa tarinoillaan, Kortekankaan ”syvän ilon” pysäyttää sanomallaan, Musorgskin Näyttelykuvien lumota komeudellaan, Dvorákin Raamatullisten laulujen hiljentää hartaudellaan, Segerstamin musiikillisten valtausten järisyttää avaruudellaan – ja herkistykää huomaamaan, minkä jäljen luonto meihin on jättänyt, mikä rikkaus meitä ympäröi.”
Jo avauskonsertissa keskiviikkona Erkki Lasonpalo päästi orkesterin osoittamaan taitonsa ja intensiteettinsä. Smetanan Moldau virtasi herkästi ja kauniisti.
Helena Juntusen tulkinnat Leevi Madetojan ja Toivo Kuulan lauluista olivat henkistyneitä. Madetojan orkestrointi oli myös erityisen kiehtovaa.
Heinäveden henkeen sopi myös se, että Leif Segerstam oli juhannuksena säveltänyt uuden laulun. Helena Juntunen sai nuotin keskiviikkoaamuna ja pienimuotoisessa juhlien avauksessa iltapäivällä hän esitti sen yhdessä Segerstamin kanssa. Melkoista heittäytymistä!
Rimski–Korsakovin Sheradzade on saanut innoituksensa Tuhannen ja yhden yön tarinoista. Siinä kaikuu itämainen salaperäisyys ja musiikillinen rikkaus samalla lailla kuin itse tarinoissa. Lasonpalon johdolla orkesteri soitti hyvin herkkäviritteisesti, suorastaan sadunomaisesti.
Perjantaina oli sitten Santtu–Matias Rouvalin vuoro. Tieto tästä maailmaa valloittavasta nuoresta suomalaistähdestä on levinnyt hyvin myös Itä-Suomeen, sillä kirkko oli täynnä lukuun ottamatta parven takapenkkejä.
Ohjelmavalinta Rouvalin sanoja lainaten: ”Mun pitää harjoitella Wagneria. Vanhemmiten alkaa kiinnostua hitaammasta musiikista…Käyrätorvet voi soida tässä akustiikassa aika mehevästi…Kirkossahan on myös taidenäyttely, Näyttelykuvia sopii siihen.”
Oma kokemukseni oli, että yksi konsertin läpikäyvä teema olivat vasket, joiden rooli jokaisessa kappaleessa nousi keskeiseksi.
Wagnerin Tannhäuser-alkusoitto soi niin lupaavasti, että olisin toivonut sen jatkuvan koko oopperana. Kuinka kirkasta, kuinka hienoa legaatoa. Rouvali sai orkesterin soimaan seesteisesti. Vaskien rooli korostui jousiin nähden. Tässä akustiikassa se soi jumalaisen kauniisti.
Konserttona oli Schumannin konserttikappale neljälle käyrätorvelle ja orkesterille opus 86. Soittajina Helsinki Sinfoniettan käyrätorvikvartetti, joka muodostui kolmen orkesterin äänenjohtajasta, Tampereen Aleksi Mäkimattilasta, Oulun Lauri Vasalasta ja Joensuun Jonathan Nikkisestä ja Turun orkesterissa soittavasta Hannes Kaukorannasta. Tämäkin kertoo siitä, kuinka kovatasoinen kokoonpano Helsinki Sinfonietta on!
Kerassaan upea kappale, jota sen säveltämisen aikoihin pidettiin hienona teoksena, jota on mahdoton soittaa, niin vaikea se on. Rouvali oli oikeassa, käyrätorvinelikko, seisten ensimmäisellä penkkirivillä, soi upeasti kirkon akustiikassa.
Musorgskin Näyttelykuvia on mielenkiintoinen teos. Itse rinnastan sen Elgarin Enigma muunnelmiin sen vuoksi, että niissä molemmissa yritetään musiikillisesti matkia todellisuutta. Yleensähän musiikkia halutaan pitää absoluuttisena eli puhtaan henkisenä vain musiikista itsestään ammentavana taiteena, jolla ei ole mitään pyrkimystä käsin kosketeltavaan tai silmin nähtävään todellisuuteen. Nämä teokset pyrkivät musiikin keinoin kuvaamaan näkyvää todellisuutta.
Ajattelin ennakkoon, että Rouvali jos kuka sopii johtamaan Näyttelykuvia, sillä hänellä on poikkeuksellinen kyky muutenkin tehdä vaikeastakin musiikista myös musiikkia vähän tuntevalle ihmiselle ymmärrettävää. Santtu-Matias on todellinen musiikin tulkki, joka kääntää vierasta kieltä ymmärrettäväksi.
En todellakaan ollut väärässä. Näyttelykuvia oli niin jännittävä, monisyinen ja kiehtova kuin se vain voi olla. Orkesteri seurasi herpaantumatta Rouvalin erittäin tarkkaa johtamista ja tuloksena oli elämys, jonka yleisö palkitsi seisomaan nousten, taputtaen ja kannustushuutoja huutaen.
Rouvali palkitsi yleisön ylimääräisellä. Kun siihen ei erillisellä kappaleella oltu varauduttu, orkesteri uusi kohdan Kananpoikien tanssi munankuorissaan – se alleviivasi sitä Rouvalin asennetta, jossa musiikissa korostuu leikki ja ilonpito pönötyksen ja jäykkyyden sijaan. Se jos mikä on tervetullutta uutta ajattelua konserttimusiikin välillä niin raskassoutuiseen juhlavuuteen.
Sunnuntaina oli oppi-isän vuoro. Leif Segerstam ei olisi oma itsensä, jos mukana ei olisi yksi hänen oma sävellyksensä. Tällä kertaa se oli Musical Claimings under the Heaven of Heinävesi Church. Kyseessä oli luonnollisesti kantaesitys.
Sävellyksellään Segerstam halusi ottaa kantaa suunnitelmiin rakentaa Heinävedelle jättiläismäinen avolouhos. Musiikkipäivät on asettunut vastustamaan hanketta, sillä siihen sisältyy kohtuuttoman suuri riski siitä, että kaivos pilaa ympäröivän luonnon ja uhkaa yhtä kansallismaisemaa, Heinäveden reittiä, jonka yläjuoksulle kaivos sijoittuisi.
En ole aivan varma jaksaisinko kuunnella Segerstamin sävellyksiä radiosta, mutta konserttitilanteessa soittamisen seuraaminen on mielenkiintoista. Segerstamin laaja-alaisuutta kuvaa se, että yksi keskeinen soitin oli Taru Mäntysen saarnastuoliin sijoitettu veistos, jota kuvanveistäjä itse soitti. Se limittyi hienosti orkesterin musiikkikudokseen.
Lukuun ottamatta tätä suorastaan poliittista teosta konsertin tunnelma oli pyhä ja harras. Segerstam korostaa musiikin merkitystä. Juuri sitä päästiin nyt pohtimaan ja merkityksellisyydestä nauttimaan.
Konsertin aloitti Dvorákin Raamatulliset laulut op. 99. Heinäveden Musiikkipäivien isä, baritoni Juha Kotilainen lauloi psalmitekstit niin ilmeikkäästi, että tuttujen psalmien tekstejä pystyi mielessään seuraamaan, vaikka esityskieli on tuiki tuntematon, tsekki.
Raamatulliset laulut ovat hyvin pelkistettyjä ja koristelemattomia. Sävellyksissä on paljon hengelliselle musiikille tyypillisiä piirteitä. Juha Kotilainen löysi tulkinnassaan nöyryyttä, jota luotu haluaa luojalleen osoittaa ja hänen äänensä kaikui kiitollisuutta, jota psalmien kirjoittaja tuntee Jumalaa kohtaan. Seesteistä ja väkevää.
Konsertin päätös numero oli Tšaikovskin 6. h–mollisinfonia lisänimeltään Pateettinen. Se kantaesitettiin säveltäjän johdolla Pietarissa 28. 10. 1893. Tšaikovski kuoli vain yhdeksän päivää kantaesityksen jälkeen.
Segerstamin tulkinta kasvoi loppua kohden. Sinfonia on kuin elämä itse. Siinä ihminen kulkee halki ilojen ja surujen, tanssahtelee kepeästi ja astuu raskaasti. Valssi tuntuu kutsuvalta, kunnes ymmärtää, että partneri on pukeutunut mustaan ja sillä on jäätävän kylmät kädet.
Lopussa soivat patarummut kuin kuolinkellot ja kuolema saapuu majesteetillisena ja vääjäämättömänä.
Tähän elämän ja kuoleman suuruuteen olisin halunnut päättää, mutta maestro Segerstam halusi vielä leikkiä vapaapulsatiivisia leikkejään ja yritti saada yleisön tapailemaan nuotteja. Minä olisin tyytynyt siihen syvyyteen, joka jäi sieluuni soimaan Tšaikovskin sävelissä.