Kierrätys on erinomainen asia. Se sopii myös oopperamaailmaan. Tällä hetkellä Kansallisoopperassa esitettävä Jasques Offenbachin Hoffmannin kertomukset on Semperoper Dresdenin tuotanto ja erinomainen esimerkki saksalaisen koulukunnan tavasta tehdä oopperaa. Ohjaaja Johannes Erath pitää koko esityksen läpi sellaista vauhtia, että näyttämö elää ja muuntuu kuin ameeba. Samalla Offenbachin ainoan oopperan upea laulu ja hieno musiikki täyttävät aistit.
Offenbach sävelsi lähes sata operettia ja yhden oopperan.
Jasques Offenbach (1819-1881) tunnetaan operettisäveltäjänä ja operetin merkittävimpänä kehittäjänä. Operetti on oopperan pikkuveli ”pikkuooppera”. Offenbach sävelsi niitä lähes sata. Niille oli tyypillistä koomisuus ja usein myös yhteiskunnallinen satiiri ja oopperaa kepeämpi ote.
Oopperan kimppuun Offenbach kävi vasta viimeisinä vuosinaan, eikä ennen kuolemaansa ehtinyt saada Hoffmanin kertomuksia valmiiksi. Senpä vuoksi kukaan ei oikein tiedä, mikä on tästä oopperasta ”oikea versio”. Yhä edelleen esitetään toisistaan hyvinkin poikkeavia Hoffmannin kertomuksia.
Jules Barbier kirjoitti libreton yhdessä Michel Carrén kanssa tekemänsä näytelmän pohjalta. Näytelmä perustuu löyhästi kuuluisan runoilijan ja monilahjakkuuden E. T. A. Hoffmannin kertomuksiin. Hoffmann on kuuluisa mm. Der Sandmann eli Nukkumatti-tarinastaan, joka on yksi mukaan otetuista kertomuksista.
Koska kertomukset eivät muodosta kokonaisuutta, kehykseksi ja kertojaksi otettiin itse E. T. A. Hoffmannin hahmo, joka kertoo kolme tarinaa omista naiskokemuksistaan: Olympia, joka oli kaiken kaikkiaan täydellinen, mutta pahaksi onneksi mekaaninen nukke. Antonia, joka kuolee, koska laulajana sairastaa vakavaa sairautta, joka johtui laulamisesta, eikä voi olla laulamatta. Kolmantena pirun riivaama kurtisaani Giulietta, joka yrittää varastaa Hoffmannin peilikuvan.
Niinpä ooppera muodostuu näistä kolmesta tarinasta ja niitä ympäröivästä kehyksestä, jossa toisena hahmona on Hoffmannin muusa, joka ehkä loppujen lopuksi saattaisi olla se Stella, nainen, johon kätkeytyvät kaikki kolme naishahmoa.
Ensin on syytä kiinnittää huomio esillepanoon. Johannes Erath on mainetta niittänyt oopperaohjaaja, joka edustaa regisseurstheatre-tyyliä, jossa ohjaaja rakentaa näyttämölle kokonaisen maailman. Hoffmannin kertomuksissa kuorolla on keskeinen rooli myös musiikillisesti, mutta ohjaaja käyttää kuoroa myös luodessaan toinen toistaan huimempia näyttämötilanteita ja kuvia. Näyttämöllä tapahtuu kaiken aikaa ja yhtä kaikaa kaikkea mahdollista, sananmukaisesti.
Erathilla on tiimi, johon kuuluu lavastaja Heike Scheele ja puvustaja Gesine Völln. Heidän ajatuksistaan syntyy hieno kokonaisuus, jossa jokainen yksityiskohta on loppuun saakka mietitty. Valaistuksesta ja videosuunnittelusta vastaavat Semperoper Dresdenin Fabio Antoci ja Alexander Scherpink.
Kun tähän ryhmään liittyy Kansallisoopperan päävierailijana työskentelevä kapellimestari Patrick Foumillier, joka on erikoistunut ranskalaiseen musiikkiin, saadaan hieno eurooppalainen kokonaisuus, joka on vastuussa taiteellisesta lopputuloksesta. Aivan niin, Hoffmannin kertomuksissa ei ole oikeastaan mitään suomalaista, ja se on sen vahvuus. Nyt on tuotu eurooppalainen ooppera Helsinkiin.
Solistit myös tällaisissa toisesta teatteritalosta hankitussa produktioissa kiinnittää esittävä oopperatalo. Mukana on omia loistavia solistejamme, mutta myös hienoja uusia tuttavuuksia maailmalta.
Harmikseni Hoffmannin osaa laulava Mika Pohjonen oli sairastunut, joten hänen tilallaan lauloi toinen roolin esittäjä puolalainen tenori Dominik Sutowicz, joka teki taitavasti Hoffmannista ressukkamaisen hahmon. Sutowicz lauloi hyvin moni-ilmeisesti ja kauniisti, tarvittaessa herkästi, mutta äänestä löytyy myös voimaa aivan korkeimpiin säveliin saakka.
Muusa joutuu tässä roolissa tekemään kaikenlaista, jopa hyppimään seinillä.
Hänen muusanaan ahvenanmaalainen mezzozopraano Jenny Carlstedt teki loistavan roolin paitsi laulullisesti, myös näyttelijänä, sillä muusa joutuu tässä roolissa tekemään kaikenlaista, jopa hyppimään seinillä – ja laulamaan samaan aikaan.
Olympian roolissa nuori espanjalainen sopraano Rocio Pérez häikäisi paitsi laulullaan, myös kauniilla ballerinaliikkeillään. Mielenkiintoista on, että saman roolin Dresdenissä lauloi Tuuli Takala, joka sai siitä loistavat arviot. Voisin vaikka lyödä vetoa, että myös Kansallisteatteri yritti saada rooliin Takalan, mutta aikataulut eivät osuneet kohdilleen. Pérez osoittaa, että kilpailu Euroopan oopperataloissa on ankaraa. Tällä kaudella hän laulaa Dresdenissä Tuuli Takalan kanssa samaa roolia, Mozartin Taikahuilun Yön kuningatarta.
Laulamisen vuoksi kuolemansairaaksi tullutta Antoniaa esitti Helena Juntunen, joka osaa olla lavalla hauras ja kuoleva, vaikka samaan aikaan laulu on vahvaa ja kuulasta. Tässä näytöksessä koko lavan seinät täyttyivät mustavalkoisilla videoilla, jotka vahvasti muistuttivat film noir -elokuvaa. Vaikuttavaa.
Giulietta oli kanadalainen Maesha Brueggergosman, joka lauloi saman roolin myös Dresdenissä. Hänen aikanaan lava miltei peittyi tyllihameisiin, joilla oli hyvin keskeinen tehtävä esityksessä. Niihin liittyi vahvaa symboliikkaa, ikään kuin elämän ja kuoleman rajalinja, jossa tyhjät hameet viittasivat kuolemaan, mutta samalla myös kaikki tärkeät naisroolit olivat valkoisia tylliasuja.
Hoffminnin lisäksi mainittava amerikkalaisbaritoni Franco Pomponin esittämät mieshahmot, joissa hän esitti eri kertomuksien pahista, joka aina hääräili taustalla ja tuhosi Hoffmannin unelmat. Baritonit ovat pahoja, eikä Pomponi jättänyt siitä mitään epäilyksiä.
Juoni ei ole häiritsemässä suloista musiikkia.
Offenbachin tausta on opereteissa. Ehkä juuri sen ansioista Hoffmannin kertomukset on nimenomaan lauluoopperaa, jossa huikean kauniit melodiat seuraavat toinen toistaan. Siihen oopperan rakenne, kolme löyhästi yhteen liitettyä tarinaa, sopii erinomaisesti. Juoni ei ole häiritsemässä suloista musiikkia.
Kuva: Suomen kansallisooppera/ Heikki Tuuli