Heinäveden Musiikkipäivät alkaa jo vakiinnuttaa asemaansa yhtenä mielenkiintoisimmista Suomen kesän musiikkifestivaaleista. Heinävedellä pystytään yhdistämään kokemusta ja tuoreutta, kun nimekkäät taiteilijat kohtaavat nuoruuden intoa. Siitä syntyy ainutlaatuista vuorovaikutusta, jonka aistii myös kuulija.
Heinävedellä musiikkivieras ymmärtää, että ollaan jonkin ainutkertaisen äärellä. Yleisö ei ole poispilattua. Se osoittaa aidosti innostustaan ja kiitollisuuttaan. Kaiken takana on vapaaehtoistyö. Se koskee myös nimekkäimpiä taiteilijoita, jotka tuskin perivät listahintoja esiintymisistään.
Kaiken takana on vapaaehtoistyö.
Myös esiintyjille Heinävesi on paikka, jossa esiintymisten lomassa rentoudutaan, nautitaan suvesta, Heinäveden maisemien kauneudesta ja ihmisten välittömyydestä. Taiteilijat liikkuvat luontevasti muun yleisön joukossa. Moni viettää Heinävedellä koko musiikkipäivien ajan ja istuu penkissä niissä konserteissa, joissa ei itse esiinny.
Taiteellisen johtajan Erkki Lasonpalon vieraina oli tänä kesänä jo kolmannen kerran Santtu-Matias Rouvali, joka tuntuu viihtyvän Heinäveden maisemissa ja tunnelmassa. Toinen kapellimestari, merkittävän uran Saksassa tehnyt Ari Rasilainen tuntui hänkin viihtyvän eri tilaisuuksissa. Sopraano Helena Juntunen oli paikalla koko perheen kanssa.
Heinäveden Musiikkipäivät käsittää kolme sinfoniakonserttia korkean mäen laella olevassa uljaassa puukirkossa, jonne mahtuu peräti 2000 ihmistä. Puisen kirkon katto on korkealla ja akustiikka hyväilee kuulijan korvia.
Heinävesi on poikkeus myös siinä, että se on yksi harvoista kesäisistä musiikkijuhlista, joissa soittaa iso orkesteri, Helsinki sinfonietta, joka koostuu pääosin musiikin opiskelijoista. Heille mahdollisuus soittaa huippukapellimestarien johdolla on myös eräänlainen mestarikurssi.
Tänä vuonna nuoria muusikkoja kuultiin myös muutamassa pienemmässä konsertissa, joita pidettiin koululla, seurakuntasalilla ja Valamon luostarissa.
Keskiviikon avajaiskonsertin johti Santtu-Matias Rouvali. Ei voi kuin äimistellä sitä, miten jäsentyneesti, linjakkaasti ja herkullisia yksityiskohtia esille nostaen hän hahmottaa teokset. Kattaus oli mielenkiintoinen. Konsertin aloitti Lasten ja nuorten Uuno Klami sävellyskilpailun 2017 voittaneen 12-vuotiaan Maxim Larionovin sävellys Metsä Sinfonietta op. 4. Hämmästyttävän valmista ja kypsää musiikkia. Uljasta marssillisuutta, kiehtovaa leikkisyyttä, vaikutteita jazzista ja elokuvamusiikista. Värikylläinen teos, joka seurusteli mainiosti toisen lapsisäveltäjä Mozartin Sinfonia concertanten kanssa. Nuori Maxim pääsi pokkaamaan kiitokset innostuneelta yleisöltä.
Maxim Larionov keräsi täydet salit myös kahdessa pienimuotoisemmassa konsertissa, jossa esiintyjinä oli joukko muitakin nuoria taiteilijoita.
Mozartin teoksessa solisteina soittivat isä ja poika, Jyrki ja Erkki Lasonpalo, sekin näitä heinävetisiä pieniä ihmeitä ja iloja. Herkkä ja kaunis tulkinta. Isä Jyrki on Mikkelin orkesterin konserttimestari. Hän oli tuonut orkesterinsa soittamaan yhdessä Helsinki Sinfoniettan kanssa.
Kyynelhän siinä silmään kihahti.
Päätöksenä kuultiin Beethovenin 7. sinfonia, joka on erityisen tuttu Allegretto-osastaan, joka usein kuullaan merkkihenkilöiden hautajaisissa. Nytkin se soi niin vaikuttavasti, että kyynelhän siinä silmään kihahti. Sinfonian loppu on villiä rytmi-ilottelua, jossa Rouvali on kotonaan. Hän sai nuoren soittajiston tottelemaan pienimpiäkin merkkejään ja niin rytmi-ilottelusta tuli selväpiirteinen ja tarkka. Todella nautinnollista kuultavaa.
Perjantaina iski myrsky. Keli varmasti verotti yleisöä, mutta loi samalla kiehtovan momentin itse konsertille. Ajatelkaa Sibeliuksen Metsänhaltijaa, kun sävellyksen rinnalla kumisee ulkoa myrskytuuli. Siinä alkaa ymmärtää, mistä sävelkieli on peräisin.
Kun ulkoa kumisee myrskytuuli, alkaa ymmärtää, mistä sävelkieli on peräisin.
Heinävedellä kuultiin Larionovin Metsä Sinfoniettan lisäksi myös toinen kantaesitys, Juha Leinosen Konsertto huilulle ja orkesterille. Leinosen musiikissa on paljon luontoelementtejä, lintujen laulua, metsän ja kaislikon suhinoita. Myös tämä teos sai lisää ulkoa pauhaavasta myrskytuulesta, vaikka itse teoksenkin energiataso on hyvin korkea. Solisti Sami Junnonen häikäisi tulkinnallaan.
Päätöksenä kuultiin Tsaikovskin Sinfonia nro 5, jonka Rasilainen tulkitsi sangen tunteellisesti, kuten pitääkin. Saattaa olla, että teoksen valmisteluun oli käytössä hieman liian vähän aikaa, sillä paikka paikoin soitto hieman puuroutui. Kolme konserttia viidessä päivässä on vaativa suoritus. Mutta tunnelmaa se ei tippaakaan haitannut.
Yksi tämän vuoden teema oli Heinävedeltä lähtöisin olevan ja siellä kesiään viettäneen Otto Kotilaisen 150-vuotisjuhla. Kotilaisen tunnetuin laulu on Varpunen jouluaamuna, mutta nyt päästiin kuulemaan, mitä muuta Kotilainen on säveltänyt.
Valamon kulttuurikeskuksessa solisteina olivat nuoret: sopraano Johanna Isokoski, tenori Juho Punkeri ja baritoni Juhana Kotilainen sekä musiikkipäivien isähahmo Juha Kotilainen. Pianon ääressä oli Joel Papinoja. Kuultiin kimara suomalaissäveltäjien lauluja: Sibelius, Palmgren, Madetoja, Kuula, Merikanto ja tietenkin Kotilainen.
Hilpeimpiä osia oli Ralf Gothonin sovittamien kansanlaulujen potpuri, jota oli hienosti dramatisoitu. Tule, tule kultani kappaleessa Juho Punkari ja Juhana Kotilainen liehittelivät vuoroin Johanna Isokoskea. Mutta eipä nuorten miesten kyvyt riittäneet, kun paikalle asteli vanha maestro Juha, joka neidon polvelleen istumaan sai.
Olin erityisen ilahtunut Juho Punkerin ilmeikkäistä, herkistä ja sisällyksekkäistä tulkinnoista, joissa myös sanojen merkitys korostui. Yksi konsertin kauneimmista esityksistä olikin hänen laulamansa Otto Kotilaisen Niin kaunista. Pieni helmi.
No, Juha Kotilainen otti karsimallaan kyllä yleisön päätösnumerossa, joka oli Merikannon Elämälle. Mutta sitä ei lasketa.
Sunnuntain päätöskonsertissa on ollut usein teos, jossa mukana on kuoro ja solisteja. Tällä kertaa Juha Kotilaisen vieraana oli sopraano Helena Juntunen ja kuoro oli jyväskyläläinen mieskuoro Sirkat. Päätöskonsertin johti taiteellinen johtaja Erkki Lasonpalo, ja ohjelmassa oli ensin Toivo Kuulan lauluja solisteille ja orkesterille ja päätösteoksena Sibeliuksen Kullervo.
Kuula, jonka väkivaltaisesta kuolemasta on tänä vuonna kulunut 100 vuotta, ansaitsee kaiken kunnioituksen. Mitä hän olisikaan saanut aikaan, jos humalainen toikkarointi Viipurissa ei olisi johtanut veritekoon. Kohtalon ivaa on se, että Kuulan ampui riidan päätteeksi jääkäriupseeri.
Sibeliuksen varhainen teos Kullervo on eräänlainen lähtölaukaus kansallisromanttiselle musiikille. Julma tarina Kullervosta on juuri sitä isänmaallisromanttista virtausta, jonka voimalla Suomi rakensi identiteettiään omaleimaisena kansakuntana, joka ansaitsee itsenäisyyden.
Kullervo on vimmainen teos.
Kullervo on kaikella tavalla vimmainen teos. Juha Kotilainen ja Helena Juntunen surkean kohtalon omaavina sisaruksina tekivät vakuuttavaa työtä. Sibeliuksen erityinen ansio on se, että Kullervon kuoro-osuus on sävelletty niin, että hyvä amatöörikuoro kykenee sen verrattoman hyvin esittämään. Kiitos Sirkat, erinomaista työtä.
Erkki Lasonpalo pääsi hyvin tunnelmaan kiinni ja sytytti myös orkesterin. Mutta Kullervo on laaja ja hankala teos. Tässäkin kuului hieman se, ettei teosta oltu ehditty hio aivan valmiiksi. Tunnevoimaninen ja yltäkylläinen musiikki puuroutui aika ajoin, mutta tunnelmaa se ei haitannut. Yleisö osoitti suosiotaan seisaalleen nousten, kuten Heinävedellä on tapana, sillä kaikki ymmärtävät, että Heinävedellä tehdään pieniä ihmeitä.