Kenneth Graven Kalevalanmaa on ollut kansallisbaletin tämän syksyn juttu. Se on iso panostus, johon osallistuu valtaisa joukko tanssijoita. Se on Graven kymmenvuotispesin päätös ja liittyy 100 vuottaan juhlivan Suomen erilaisten tilaisuuksien ketjuun.
Kalevalanmaata on hehkutettu ja sen nähneet ovat sitä vuolaasti kiitelleet. Iso työ sen suunnittelussa ja tekemisessä on ollut. Meitä suomalaisia myös aina kiinnostaa, minkälaisina ulkomaalaiset meidät näkevät. Siinäkin suhteessa Graven Kalevalanmaa on kiinnostava: mitä tanskalaislähtöinen koreografi nostaa esille meidän historiastamme.
Kenneth Grave on perin kohtelias. Hän poimii historiastamme niitä käännekohtia, joita itsekin pidämme merkittävinä.
Tarina alkaa kaukaa, jääkaudesta, mutta siirtyy pian siihen historialliseen kauteen, jolloin jotakin alkaa tapahtua. Ruotsin vallan aika kuitataan kokonaan, kun saman tien hypätään kansallisen heräämisen ja autonomian aikaan. Siinä viivytään melko pitkään, onhan se suomalaisen oman kulttuurin heräämisen aikaa, josta taide yhä edelleen omaleimaisuuttaan ammentaa.
Toisen merkittävän kauden muodostaa sotien kausi alkaen sisällissodasta ja jatkuen talvi- ja jatkosotana. Siitä seuraa 1950-luvun optimismi ja jälleenrakentamisen, joka päättyy 1960-luvun maalta- ja maastamuuttoon.
Lopussa on potpuuri Suomen suuruuden hetkistä lähinnä urheilutantereilla, populaarikulttuurin helmiä ja myös Nokian menestys ja nousukauden huuma.
Kaiken tämän voi kertoa tanssin keinoin. Parhaimmillaan tanssi onkin tarinallista. Kuvaelmasta toiseen kulkee Suomi-neito Aino (Terhi Talo), joka välillä on enemmän, välillä vähemmän läsnä. Aika ajoin paikalle pyrähtää suomalaista sisua esittävä poika (Rasmus Haavisto), jonka välitön olemus tuokin kohtauksiin myös hieman huumoria. Sen nimittäin Gravekin on huomannut, että suomalaisten muistellessa omaa historiaansa huumoria ei kannata kovin paljon ottaa esille. Sehän olisi pilkkaa!
Sehän olisi pilkkaa!
Saattaa olla, että satuimme näytökseen, joka ei noussut esitysten parhaimmistoon. Kalevalanmaa perustuu joukkokohtauksiin ja siinä on kansallisbaletin akilleen kantapää. Tanssijoiden liike on joukkokohtauksissa ärsyttävän eriaikaista. Erityisen ärsyttävää se on sen vuoksi, että liikkeiden yhtäaikaisuudella olisi ollut saavutettavissa valtaisa teho, joka nyt jäi kokonaan käyttämättä.
Musiikin teokseen on valinnut Tuomas Kantelinen yhdessä Kenneth Graven kanssa. Hienoa, että mukaan ei ole otettu kaikkien ilmeisimpiä isänmaallisia teoksia.
Alkupuolella kuullaan mm. Uuno Klamia. Klamihan sävelsi baletin Pyörteitä, jota ei koskaan esitetty. Kalevi Aho tarttui myöhemmin teokseen ja orkestroi sen.
Musiikki on myös hieno sekoitus klassista musiikkia, kansanmusiikkia ja suomalaisten rakastamia laulelmia. Jäin hieman ihmettelemään sitä, kuinka huonolla dynamiikalla oopperakuoron miehet lauloivat niin Somen laulun kuin Nälkämaan laulun, jotka molemmat ovat mieskuoroklassikkoja, joissa hivelee yhtenäinen sointi. Molemmissa tenorit kuvittelivat, että heidän äänensä ei kuulu huutamatta. Olisi kuulunut.
Narvan marssin osalta oli yllätys huomata, kuinka paljon sen teho katoaa, kun tempoa nopeutetaan.
Oopperakuoron naiset saivat Laulun siirtotyöläisestä kuulostamaan perin laimealta, enkä ihan hirveästi innostunut humalaista laulua matkivasta mieskuorosta esittämässä Rotestilaulua. Satumaan tanssilavakohtaus oli maukas.
Kimmo Pohjoselle oli merkittävä rooli harmonikkansa kanssa, mutta sitä shamaniutta, johon Pohjonen yltää, ei lavalla nähty.
Sen sijaan Värttinän kansanmusiikkinumeroissa oli hyvää svengiä.
Loppua sävytti kaiuttimien kautta soitettu Daruden musiikki, joka tulikin sitten huomattavasti kovempaa kuin mikään oopperaorkesterin soittama kappale. Oliko tarkoitus osoittaa sähköisen musiikin ylivoima elävään musiikkiin verrattuna. Jos ei, siinä kyllä onnistuttiin. Tuomas Kantelisen omat sävellykset toimivat mainiosti musiikkia eheyttävänä elementtinä.
Kuva: Suomen kansallisbaletti