Kokkolassa on tehty intohimoisesti oopperaa joka kesä pitkin 2000-lukua. Kumua hienoista esityksistä on kaikunut. Ehkäpä Kokkolan Oopperakesän voimahahmot, Anu Komsi ja Sakari Oramo, ovat panneet merkille, että Kokkolan etäisyys pääkaupunkiseudusta on niin pitkä, että Kokkolan on parempi saapua Helsinkiin, kun Helsinki ei kuitenkaan tule Kokkolaan.
Nyt olisi sitä paitsi tarjolla herkkupala, Suomessa esittämätön Giacomo Meyerbeerin (1791-1864) Pohjantähti – ooppera, jonka näyttämönä ovat Karjalan kunnaat ja Viipurin kylä ja tähtenä suomalainen Katariina. Kun ottaa huomioon, kuinka herkästi me suomalaiset tartumme aina siihen, jos meidät maailmalla edes sivulauseessa mainitaan, on suoranainen ihme, että tämä ooppera vasta nyt esitetään ensi kertaa Suomessa.
Kokkolan Oopperakesän taiteellinen johtaja Anu Komsi kertoo, että idean isä on professori Veijo Murtomäki, joka kesällä 2011 junamatkalla Kokkolaan ehdotti, että ohjelmistoon kannattaisi ottaa täysiverinen grand opera, joka sijoittuu Suomeen ja sisältää vieläpä pääroolin, jonka koloratuuristemma on kuin luotu Anu Komsin äänelle.
Meyrbeer oli aikansa tunnetuin oopperasäveltäjä.
Vaikka Meyerbaar oli oman aikansa, siis 1800-luvun puolen välin kahta puolta, merkittävin ja juhlituin oopperasäveltäjä, hän on nykyisin yllättävänkin tuntematon. Se kertoo siitä, kuinka totaalinen vaikutus Verdillä ja etenkin Wagnerilla oli oopperaohjelmistoon 1800-luvun loppupuolella. Ensin syrjäytettiin bel canto -ooppera ja sitten bel canton pohjautuva grand opera, jota esitettiin 1800-luvulla erittäin paljon Pariisissa. Ja sen juhlituin säveltäjä oli Meyerbeer, sukujuuriltaan saksalaisjuutalainen, joka oli nuoruudessaan pitkään Italiassa imemässä vaikutteita ja kotiutui sitten sankarina Pariisiin, jossa myös kuoli.
Pohjantähti perustuu oman aikansa parhaimman ranskalaislibretistin Eugène Scriben (1791-1861) librettoon. Mistä Scribe keksi sijoittaa tarinansa Suomeen, ei ole tiedossa. Mieleen tulee, että tuohon aikaan Pariisin taiteilijapiireissä nähtiin myös suomalaisia. Yhtä kaikki Pohjantähden Katariina on todellinen sankaritar, kanttiininpitäjä, johon valeasuinen tsaari Pietari palavasti rakastuu. Se ei ole mikään ihme, sillä Katariina kykenee taltuttamaan uhkaavat tataarijoukot ja myöhemmin vielä paljastamaan tsaaria kohtaan suunnatun salaliiton ja ties vaikka mitä.
Mielenkiintoista on, että ooppera valmistui 1854, jolloin suomalainen kansallistunne oli vasta heräämässä. Siitä huolimatta suomalaisuus ja suomalaiset tavat saavat vahvan, itsenäisen roolin. Heti oopperan alussa esitellään meikäläisiä juomatapoja vodkaa ylistävän juomalaulun siivittämänä.
Tarinaan ei ehkä kannata tarttua sen enempää, sillä yleisön suhtautuminen oopperaan oli tuohon aikaan mutkattomampi kuin nykyisin. Oopperaan mentiin tapaamaan ystäviä ja näyttäytymään. Se oli sosiaalisen elämän keskus, jossa musiikki soi jossakin taustalla. Oopperaa ei seurattu yhtä intensiiviesti kuin nykyisin.
Myös ohjaaja Maria Sid on oivaltanut tämän, eikä yritä rakentaa liian vahvaa näyttämöllistä ilottelua, vaikka teksti siihen olisi tarjonnut mahdollisuuksia. Tyylikkäämpää oli antaa musiikin puhua puolestaan kuin rakennella sketsejä etenkin, kun näyttämö asetti tekemiselle todella paljon rajoituksia.
Huomio kannattaa tässä tapauksessa kiinnittää siihen, kuinka korkeatasoisen produktion Kokkolan Oopperakesä on tehnyt.
Keskipisteenä ja tähtenä loistaa itseoikeutetusti Anu Komsi, jonka huikea laulutaito ja komedianäyttelemisenkyky ovat vertaansa vailla. On syytä muistaa, että esitys on tuotu Helsingin Musiikkitaloon, jossa näyttämönä on korotettu puoliympyrä orkesterin takana. Ratkaisu on varmasti välttämätön myös kuuluvuuden kannalta, sillä laulamisen kannalta Musiikkitalo on erityisen ongelmallinen. Omat paikkamme olivat etukatsomossa, joten minulla ei ole mahdollisuus arvioida kuuluvutta sivuille ja taakse.
Me siis pääsimme nauttimaan Anu Komsin huikeasta koloratuusrista, ihanasta ohentamisesta ja kujeilevista kuvioista täysin siemauksin. Muutkin solistit olivat ensiluokkaisia. Tärkeimmistä rooleista Heikki Kilpeläisen Gritzenko teki loisteliasta työtä ja Michael Leibundgutin basso soi Tsaari Petersinä hieman hapuilevan alun jälkeen mainiosti samalla, kun Leibundgutin hahmo toi rooliin kannalta tarpeellista epävarmuutta.
Erityisen vaikutuksen minuun teki baritonista tenorifakkiin siirtynyt Herman Wallén, jota kuunnellessani aloin miettiä, olisiko tässä tulossa uusi suomalainen Tannhauser.
Toisessa naispääroolissa Prascoviana Anna Plimina oli myös erittäin vanhva ja kaunisääninen laulaja.
Kuoro teki erityisen upeaa ja tarkkaa työtä. Vaikka se ei ole koolla pilattu, sillä riittää myös hämmästyttävän paljon ääntä silloin, kun sitä tarvitaan.
Vaikka Juha Kankaan työ Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin kohottamisessa taiteellisesti kansainväliselle tasolle on tunnettua, myös Sakari Oramon rooli alkaa näkyä. Minusta se, että Oramo on halunnut ryhtyä työskentelemään pienen Kokkolassa toimivan orkesterin taiteellisena johtajana Lontoon ja Tukholman rinnalla, on osoitus kotiseuturakkaudesta, jos mikä. Oramon lämmin ja leppoisa ote huokuu suvereenia varmuutta, jonka Oramo kykenee tartuttamaan kaikkiin muihinkin – siitä voi ammentaa sitä itsevarmuutta, josta syntyy jotakin merkityksellistä. Sitä paitsi Meyerbeerin musiikissa on paljon mistä ammentaa. Se ei ole jäänyt ohjelmistoista sen vuoksi, että musiikissa olisi jotakin vikaa. Ehkä unohdus johtuu pikemminkin juuri siitä, että tarina ei sellaisenaan oikein sytytä ja kosketa. Aika on armoton kriitikko.
Kun osaamiseen ja ammattitaitoon liitetään sitä iloa ja varmasti myös hieman näyttämisenhalua, syntyy kokemus, joka välittyy katsomoon: nyt ollaan tekemässä oopperaa sen vuoksi, että sen tekemistä rakastetaan ja ollaan valmiit antamaan kaikki ja pistämään itsensä täysin peliin.
Kokkolasta käytiin paljastamassa vakavanlaatuinen oopperasalaliitto helsinkiläisille. Jokohan olisi aika tehdä retki Kokkolaan?