Richard Straussin Ruusuritari kuuluu suosituimpien oopperoiden joukkoon. Ohjaaja Robert Carsen on kasvattanut oopperan Lontoon Govent Gardenin ja New Yorkin Metropolitanin version sisällön merkittävyyttä uusimalla esitystraditiota ja siirtämällä sen tapahtumaan 1900-luvun alkupuolen sotaa odottavaan Wieniin.
Richard Straussin tuotannossa Ruusuritari edustaa käännettä. Aikaisemmissa oopperoissaan Salomessa ja Elektrassa Strauss oli noussut sävellystaiteen uudistajaksi, jolta odotettiin perinteiden hylkäämistä ja uuden sävelkielen tiennäyttäjän roolia.
On muuten ylipäätään mielenkiintoista, että 1900-luvun alussa vastakkain törmäsivät hyvin radikaalit atonaalisen musiikin kokeilut ja umpiromanttinen tapa säveltää. Ne kulkivat vuosikymmeniä rinta rinnan.
Strauss oli kokeilunsa tehnyt ja halusi palata takaisin tonaaliseen musiikkiin. Hänen tavoitteenaan oli myös säveltää ooppera, joka saavuttaisi suuren suosion. Hugo von Hofmannsthal teki työtä käskettyä ja laati täynnä käänteitä olevan libreton, jossa on selvää sukulaisuutta Mozartin Figaron häihin. Strauss oli myös löytänyt mozartinsa säveltäjänä ja tavoitteli nyt samankaltaista kepeyttä ja läpikuultavuutta omissa sävellyksissään.
Ruusuritari on rakastettu epäilemättä juuri sen vuoksi, että sen musiikissa on paljon tanssillisuutta, valssi kuljettaa tarinaa keinuen, vaikka se samaan aikaan kätkeekin sisäänsä julmuutta, omahyväisyyttä ja itsekeskeisyyttä, sillä valssi esiintyy paroni Ochsin yhteydessä.
Ohjaaja Robert Carsen on muuttanut melkoisesti esitystraditiota, vaikka onkin pysynyt hyvin uskollisena libretolle. Nämä muutokset tekevät tapahtumista paremmin perustellut ja antavat monille kohtauksille loogisen selityksen. Asiat eivät vain tapahdu hupsusti ja vailla mieltä, niin kuin niillä ei elämässäkään ole tapana tapahtua.
Alun perin von Hofmannsthal sijoitti tapahtumat 1740-luvun Wieniin, jossa ylimystö eli omaa suljettua elämäänsä ja vähät välitti moraalisäännöistä. Sama höllä moraali tässäkin versiossa on läsnä, mutta nyt se ei ole vain hupaisaa, vaan uusi tulkinta antaa lisää kosketuspintaa tekemiselle ja pistää katsojankin pohtimaan, miksi moraalia ylipäätään tarvitaan.
Ruusuritari alkaa makuukamarikohtauksella, jossa marsalkatar (Renée Fleming) on heräilemässä sängyssään nuoren rakastajansa (Elina Garanza) kanssa. Heidän romanttista hetkeään tulee häiritsemään marsalkattaren maalaisserkku paroni Ochs (Günter Groissböck). Ochs on vararikon partaalla, mutta hän on löytänyt itselleen nuoren morsiamen, joka on rikkaan asekauppiaan Fanimalin (Marcus Brück) tytär Sophie (Erin Morley).
Marsalkatar yrittää peittää, että hänellä on makuuhuoneessaan nuori rakastaja, ja niinpä Oktavian kätkeytyy ja saapuu sitten huoneeseen pukeutuneena kamarineito Mariandeliksi. Vanha pukki ja irstailija Ochs ihastuu välittömästi Mariandeliin, eikä saa silmiään (eikä käsiään) irti neitokaisesta huolimatta siitä, että jatkaa keskusteluaan marsalkattaren kanssa.
Kohtaus paljastaa, kuinka taitavia näyttelijöitä kaikki kolme ovat.
Jo tähän kohtaukseen Carsen on ladannut niin paljon tekemistä ja tapahtumaa, että katsojan on vaikea pysyä perässä. Se myös paljastaa, kuinka taitavia näyttelijöitä kaikki kolme, Fleming, Garanza ja Groissböck ovat.
Kun paroni Ochs yleensä on kuvattu pyyleväksi vanhaksi herraksi, jonka himokkuus toki yhä on tallella, tässä versiossa Ochs on parhaassa miehuusiässä oleva mies. Hän on sovinisti, joka kuvittelee, että miehellä, etenkin aatelismiehellä, on oikeus tehdä ja käyttäytyä miten vaan ja kohdella naista miten haluaa.
Komedialliselle oopperalle, ja aika monelle muullekin, on tyypillistä, että juoni ei kerrottuna ole kovinkaan kaksinen. Ooppera kasvaa siitä, millaista musiikki on ja kuinka taitavasti ja uskottavasti laulajat roolinsa tekevät. Kyse on myös siitä, kuinka laulu, näytteleminen ja liike yhdistetään. Aika usein laulajat toivovat, että etenkin pitemmät ja hankalammat lauluosuudet voisi laulaa paikoillaan.
Nyt ei. Carsen on pannut Ochsin singahtelemaan paikasta toiseen samaan aikaan, kun hänen jykevä bassonsa murisee, mairittelee, on lipevä ja käskevä – kaikkea mahdollista. Ja Elina Garanza pystyy yhtä näyttävään työskentelyyn tässä kohdassa oopperaa, jossa hän esittää naiseksi pukeutunutta miestä, koska kyseessä on housurooli, jossa nainen esittää miesroolia.
Monet ovat sitä mieltä, että Ruusuritari on Richard Straussin kauneinta musiikkia. Kun sille on tässä saatu vertaansa vailla olevat laulajat, kuulija pääsee nauttimaan ja kokemaan esityksen vailla vertaa.
Ohjaus on elokuvallinen, ja olin huomaavinani, että Carsen on myös tehnyt pieniä hauskoja elokuvalainoja. Ensimmäisen näytöksen, jossa jo huimaan 32 vuoden ikään tullut marsalkatar laulaa siitä, kuinka hän vanhenee vailla toivoa nuoruuden säilymisestä, päättää kuva, jossa Fleming painaa hatun päähänsä ja on ilmetty Ingrid Bergman. Kolmannessa näytöksessä sisään saapuu soittajakvartetti, joka on suoraan Billy Wilderin Piukoista paikoista ja Mariandel kuin Marlene Dietrich.
Aikaisemmin tuli tieto, että tämä esitys olisi myös Renée Flemingin jäähyväisesitys ja hän luopuisi laulamisesta. Jälkeen päin tieto on korjattu. Fleming aikoo luopua esittämästä marsalkatarta, joka on ollut yksi hänen suurista rooleistaan, jonka hän on laulanut yli 70 kertaa.
Myös Elina Garanza luopuu laulamasta Oktavianin roolia, jota hän on esittänyt 17 vuoden ajan, yhtä kauan kuin mikä on Oktavianin ikä.
Saattaa olla, että nämä tekijät yhdessä Straussin käsittämättömän rikkaan ja kauniin musiikin sekä loistelijaan uuden tulkinnan myötä saivat aikaa sellaisen koskettavuuden, joka ulottui Metropolitanin lavalta Finnkinon tamperelaisen elokuvateatterin perukoille asti.