Richard Straussin oopperaa Elektra on ehditty jo pitää yhtenä kulttuurivuoden merkittävimmistä tapauksista Suomessa. Se ei ole mikään ihme, sillä hyvin harvoin Suomessa päästään maistamaan tällaista maailman parhaimpien oopperatalojen yhteistuotantoa.
Kiitos Elektran saamisesta Suomeen kuuluu kapellimestari Esa-Pekka Saloselle, jonka ansiota on, että tämä produktio ylipäätään on olemassa.
Salonen, joka on ottanut myös viisivuotisen pestin kansallisoopperan taiteellisena partnerina, kertoi, että hän ylipuhui jo sairastuneen ohjaaja Patrice Chéreaun tarttumaan teokseen, kun he olivat tekemässä Leoš Janáčekin oopperaa Kuolleesta talosta Milanon La Scalaan.
Syntyi siis tuotanto, joka sai ensi-iltansa 2013 Aix-en-Provensessa, ja joka on jo ehditty nähdä Milanossa ja Metropolitanissa. Se on vielä tulossa ohjelmistoon Barcelonassa ja Berliinissä.
Kotimaa on tullut Saloselle läheisemmäksi ja läheisemmäksi vuosikymmenten saatossa maailmalla.
Taiteellinen partnerius kansallisoopperan kanssa alkoi siis oikeastaan jo vuosia sitten, kun Elektraa suunniteltaessa Salonen vinkkasi Lilli Paasikivelle, että olisikos ooppera kiinnostunut tällaisesta tuotannosta.
Tiedossa on, että Salonen tulee johtamaan vuonna 2019 kansallisoopperassa Wagnerin Ring-tetralogian, jonka ohjaa Kari Heiskanen. Assistentikseen Salonen on valinnut nuoren, jo lupauksia lunastaneen kapellimestari Klaus Mäkelän. Mitä muuta taiteellinen partnerius lähivuosien aikana tuo, ei vielä ole tiedossa, mutta kun tiedetään, kuinka pitkäjänteistä oopperan ohjelmiston suunnittelu on, viisi vuotta ei ole pitkä aika.
Jo se, että Salonen tarttuu tahtipuikkoon oopperaorkesterin edessä, on merkittävää. Elektra on siitä oiva esimerkki. Vuonna 1909 ensi-iltansa saanut teos on yksi oopperakirjallisuuden vaativimpia niin orkesterille kuin solisteille.
Elektra ei ole perinteisessä mielessä kaunis teos, sillä eihän äidin surman suunnittelu ja surmaaminen oikeastaan ole kaunista, mutta suuria tunteita siihen liittyy. Elektraa pidetäänkin oopperakirjallisuudessa vedenjakajana. Taakse jäävät lyyriset, harmoniset sävelkulut ja edessä on purkauksittainen, ahdistava ja riitasointuinen sävelmaailma, joka monen mielestä yhä kuvaa liiankin totuudenmukaisesti maailmaa ja elämää.
Salosen käsissä Elektra muuttuu myös tavallisen kuulijan korvassa ymmärrettäväksi. Musiikki kertoo tarinaa, jonka keskiössä on kolme naista: äiti Klytaimnestra (Watraud Meier) ja tyttäret Elektra (Evelyn Herlitzius) ja Krysotemis (Elisabet Strid).
Tarina on vanha, kysehän on antiikin tarusta. Elektra on käänteinen Oidipus-myytille. Elektrassa tytär on sairaanloisen intohimoisesti rakastunut isäänsä, jonka ovat murhanneet äiti ja tämän nuori rakastaja. Elektra elää käytännössä vankina linnan pihalla ja hautoo kostoa.
Tätä kostoa Elektra suunnittelee vain tunti ja neljäkymmentä viisiminuuttia kestävässä oopperassa puolitoista tuntia. Evelyn Herlitziuksella on huikeat äänivarat, sillä Strauss on säveltänyt roolin niin, että koko ajan lauletaan korkealta ja kovaa, täynnä epätoivoa ja tuskaa. Herlitzius myös heittäytyy epätoivoon tavalla, joka on pelottavan uskottava. Vasta kuolleeksi kerrotun Orestes-veljen (Tommi Hakala) saapuminen saa Elektran muuttumaan toiveikkaaksi, laulu ja koko olemus alkavat sädehtiä.
Elektran sisar Krysotemis on hahmoltaan tasapainoisempi ja haaveilee avioliitosta, vaikka onkin liitossa sisarensa kanssa. Se myös kuuluu Elisabet Stridin äänessä hienolla, herkällä tavalla. Klytaimnestra-äiti puolestaan on syyllisyyden ja pelon kalvama hahmo, joka yrittää ylläpitää rakentamaansa valhetodellisuutta.
Nämä kolme naista hallitsevat näyttämöä ja orkesteri pumppaa koko ajan lisää painetta, joka purkautuu, kun Orestes ja tämän kasvattaja (Esa Ruuttunen) astuvat sisään. Elektra ei ensin tunnista kuolleeksi luulemaansa veljeä, mutta sulaa hurmokseen kun ymmärtää, että veli on tullut täyttämään tehtävänsä, surmaamaan äidin ja tämän rakastajan Aigistoksen. (Tässä näytöksessä sairastuneen Mika Pohjosen tilalla roolissa oli Jürgen Müller, joka oli hälytetty pikakomennuksella paikalle.)
Tommi Hakala tekee jälleen suvereenin roolin. Hänen lavakarismastaan on saatu nauttia viime keväänä Kansallisoopperan Tristanin ja Isolden Kurwenalina, kesällä Savonlinnan Otellon Jagona ja nyt siis Oresteksena.
Murhat ovat oopperoiden polttoainetta. Elektrassa kyse on rakettipolttoaineesta, joka ylläpitää ja kiihdyttää teosta. Kun sitten murhat tehdään, (jo eläkkeelle siirtynyt Esa Ruuttunenkin pääsee taas heiluttelemaan veistä) jäljelle jää rauha ja ilo, Elektran tanssi siitä, että vääryys on kostettu, paha saanut palkkansa ja elämää ahdistanut panta kirpoaa.
Eihän elämässä näin tapahdu. Eikö? Mikä on se ahdistus, jonka vanhemmat pahimmillaan pystyvät siirtämään lapsiinsa tehdessään toisesta osapuolesta syyllisen siihen, että avioliitto ei sujunutkaan?
Ehkä me käymme katsomassa kuvia omasta sisimmästämme samalla, kun vajoamme ekstaasin kaltaiseen tilaan, johon pakahduttava musiikki, elämäksi eläytyvä lavatyöskentely ja suvereeni taiteellinen ammattitaito meidät kuljettaa.
Onnellisia ne, jotka ovat onnistuneet saamaan lipun Elektraan.