Lavastus vie toiseen todellisuuteen

Giacomo Buccinin La Bohéme on yksi suosituimpia ja esitetyimpiä oopperoita. Se on jälleen ollut myös New Yorkin Metropolitan Operan ohjelmistossa. Käytössä on Franco Zeffirellin vuonna 1981 tekemä ohjaus. La Bohéme on METin kaikkien aikojen eniten esitetty yksittäinen teos, jolla on takanaan jo 1200 esityskertaa.

Koska La Bohéme on niin taajaan eri oopperatalojen ohjelmistoissa, oopperanystäväkin tulee nähneeksi sen aika usein. Eikä sen katsomista edes halua väistää, niin äärimmäisen kaunista musiikkia se on. Se viehättää yhtä lailla ensikertalaista kuin heavy useria ja tarinakin puhuttelee.

La Bohéme pelaa sangen yksinkertaisilla asioilla. Jo heti I näytöksessä kuullaan ne musiikilliset teemat, jotka jatkuvat läpi koko oopperan, kun Rodolfo ja Mimi kertovat toisilleen itsestään. Eikä siihen hunajaan kyllästy.

Olen jo pitkään ihastellut sitä, kuinka MET:issä luodaan näyttämökuvia. MET ei todellakaan kuulu niihin oopperataloihin, jotka vannovat askeettisen lavastamisen nimeen. Päinvastoin, Metropolitanin näyttämölle rakennetaan toisia todellisuuksia. Tässäkin aloittava näyttämökuva, jossa ollaan rähjäisessä ullakkohuoneessa Pariisin kattojen yllä, kuvataan yksityiskohtaisesti niin, että huone on ikään kuin seinä auki reväistynä ja alapuolella näkyvät kattojen harjat.

Metropolitanin maailmalle levitettäviä esityksiä höystävät taiteilijahaastattelut sekä kurkistukset näyttämön taakse. Tässä esiteltiin sitä, kuinka lavasteita vaihdetaan. Videoklipin avulla näytettiin, kuinka lavastukset on koottu vaunuihin, jotka kulkevat lavalla oikealle ja vasemmalle sekä taakse. Kun I näytöksestä siirrytään II näytökseen, kuoro on valmiina lavastelavalla, joka työnnetään näkyviin. Ja kas, kattohuoneisto on muuttunut runsastakin runsaammaksi katunäkymäksi.

Metropolitanissa katsoja todellakin siirretään toiseen todellisuuteen. Lavasteet palvelevat myös sitä, että Metropolitanin ohjauksissa laulajat saavat laulaa aika lailla paikoiltaan. Heiltä ei vaadita akrobaattisia asentoja tai runsasta liikkumista, mutta katsoja ei sitä huomaa, kun lavastus vie paljon huomiota ja on sovitettu siihen, että laulajat ovat visuaalisesti vahvasti keskellä lavanäkymää.

Tässä produktiossa muuten myös lavastus on Franco Zeffirellin käsialaa. Eikä lähes neljänkymmenen vuoden takainen ohjauskaan tuntunut tippaakaan vanhalta. Uudelleenohjauksen tehnyt Gregory Keller on tehnyt hyvää työtä.

Koska La Bohéme on niin suosittu, siitä on myös New Yorkissa poikkeuksellisen paljon esityksiä, niinpä avainroolien miehitys on peräti kolminkertainen. Tässä Miminä oli Sonja Jonktseva, Musettana Susanna Phillips, Rodolfona Michael Fabiano, Marcellona Lucas Meachem, Schaunardina Aleksei Lavrov ja Collinena Mathew Rose ja Benoitina Paul Blishka.

La Bohéme on yksi niitä oopperoita, jotka tuovat tälle taiteelle yhä uusia ja uusia ystäviä. Se kun on täysin vastustamaton teos. Seuraavan kerran taidan nähdä sen vuoden kuluttua, se kun valittu Tampereen ensi vuoden oopperaksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *