Giacomo Puccinin Lännen tyttö (La Fanciulla del West) on säveltäjän yksi harvoin esitetyistä helmistä. Californian kultaryntäyksen 1849-50 aikoihin sijoittuva länkkäriooppera on kieltämättä hieman omalaatuinen, mutta taattua Puccinia se on.
Puccini oli vaimonsa Elviran kanssa tammikuussa 1907 New Yorkissa seuraamassa Manon Lescautin ensi-iltaa. Matkan aikana hän tutustui myös kaupungin näytelmätarjontaan. Huolimatta siitä, että Puccinin englannin kielen taito ei ollut hääppöinen, hän ihastui David Belascon näytelmään The Girl from the Golden West.
Puccinilla oli ollut Madama Butterflyn jälkeen vaikeuksia löytää sopivaa tekstiä uutta oopperaa varten, niinpä hän pyysi Belascolta kopion näytelmän käsikirjoituksesta.
Kotiin päästyä näytelmästä alettiin laatia librettoa. Siihen tarvittiin kaksikin tekijää, kun Puccini ei tullut toimeen ensimmäisen libretistin Carlo Zamgarinin kanssa. Työtä jatkoi Guelfo Civini, niinpä molemmat herrat mainitaan libreton tekijöinä.
Puccini sai oopperan valmiiksi heinäkuussa 1910. Kansaesityksensä New Yorkissa se sai vielä samana vuonna.
Puccini oli oman aikansa maailmantähti.
Puccini oli oman aikansa maailmantähti. La Bohemé, Tosca ja Madama Butterfly olivat supersuosittuja kaikkialla maailmassa. Niinpä uuden oopperan, Lännen tytön, ensi-ilta sekoitti koko kaupungin. Lippuja myytiin mustassa pörssissä monikymmenkertaisella hinnalla. Yleisö ja kriitikot ottivat teoksen ylistyksin vastaan.
Tästä huolimatta Lännen tyttö ei ole säilyttänyt suosiotaan oopperana samalla tavalla kuin Puccinin rakastetuimmat teokset. Kansallisoopperankin edellisestä esityksestä taitaa olla aikaa liki parikymmentä vuotta.
Lännen tyttö ei samalla lailla kerralla kolahda, eikä murra sydäntä kuin vaikkapa La Bohemé. Tuntuu tyylilajien sotkemiselta, että ollaan villin lännen saluunassa ja korvissa soi ooppera. Niin lajityypille uskolliseksi ihminen tulee.
Ensimmäinen näytös jättää hieman kylmäksi. Se tapahtuu Polka-saluunassa, johon joukko mainareita on kokoontunut. Puccini on säveltänyt kapakkakeskustelusta oopperaa. Voin kuvitella kuinka haasteellista laulettavaa se on mieskuorolle ja lukuisille solisteille, mutta kuulija ei pääse siihen helposti sisälle. Asiantuntijat sanovat, että Puccini etsi tässä yhteyttä moderniin sävellystapaan, epäilemättä, sillä kyllä siinä kuulee juuri sellaista vahvaa resitointia ja toisaalta suurta orkesterilinjaa, joka sittemmin on voittanut alaa oopperakirjallisuudessa.
Kun päästään toisen näytöksen, Puccini pääsee omalle maaperälleen. Henkilöitä on enää oikeastaan kolme. Rakastavaiset Minnie ja Dick Johnson sekä sheriffi Jack Rance. Elämänsä miestä koko ikänsä etsinyt Minnie on rakastunut päätä pahkaa Dick Johnsoniin ja pariskunta on vetäytynyt Minnien kämpille. Minnie ei ole koskaan aiemmin suudellut miestä ja sen aika on tullut…Tätähän Puccini osaa säveltää. Käykin ilmi, että Dick on rosmo ja Minnieen rakastunut sheriffi Jack saapuu paikalle. Näytöksen lopussa Minnie ja sheriffi Jack Rance pelaavat pokeripelin, jonka panoksena on Minnien ja Dick Johnsonin elämä. Aivan huikeaa oopperaa.
Kolmannessa näytöksessä ollaan sitten hirttämässä Dickiä, jonka maine on tullut mainarien tietoon. Kuullaan oopperan tunnetuin aaria, jossa Dick Johnson puolustautuu kertoen, että on kyllä varas, mutta ei murhamies, eikä ansaitse hirttotuomiota.
Oopperan hienoin kohtaut on aivan lopussa, kun Minnie saapuu paikalle ja alkaa käännyttää mainarien päitä pois hirttosuunnitelmista. Minnie onnistuu, kun hän vetoaa siihen, miten hän on auttanut miehiä, kun heillä itsellään on ollut erilaisia vaikeuksia, kuinka hän on ollut itse kullekin milloin äiti, milloin sisar. Mainareiden mielet kääntyvät, Minnie ja Dick saavat toisensa.
Jokainen meistä yksilönä on syyllistynyt pahaan ja tarvitsee apua ja tukea.
Siis onnellinen loppu, mikä on opera seria -tyyppiin kuuluvassa oopperassa hyvin poikkeuksellista. Ja onnellinen vieläpä niin, ettei se tunnu pakotetulta, teennäiseltä tai siirappiselta. Kuinka usein nimenomaan ihmisjoukko valaa toisiinsa lynkkausmielialaa, joka perustuu vain joukkosuggestioon ja kuinka tämä suggestio voidaan purkaa muistuttamalla siitä, että jokainen meistä yksilönä on syyllistynyt pahaan ja tarvitsee apua ja tukea.
Metropolitanin Lännen tyttö on Giancarlo del Monacon ohjaus, hyvää perusohjausta. Mutta vaikeaa ensimmäistä näytöstä hänkään ei saa täysin toimimaan. Sen jälkeen tarjolla on erinomaista draamaa. Toinen näytös pokerikohtauksineen on huikean intensiivinen.
Eikä ole solisteissakaan valittamista. Eva-Maria Westbroek ja Jonas Kaufman ovat sellaisia taitureita, että Puccinin vaikeana pidetyt Minnien ja Dick Johnsonin roolit sujuvat teknisesti upeasti ja tulkinnat ovat huokaisevia. Željko Lučić tekee mustasukkaisen sheriffin Jack Rancen roolin niin taitavasti, että hän on ihan oikea sheriffi ja pahis.
1910 Metropolitanin kantaesityksessä musiikkia johti itse Arturo Toscanini. Tässä versiossa kapellimestari on Marco Armiliato, jonka olemuksesta hohtaa into ja rakkaus oopperaa kohtaan. Armiliato johti oopperan ilman partituuria, joka puhuu omaa kieltään siitä, kuinka syvällisesti hän teoksiin paneutuu.