Kaukainen rakkaus särkee tullessaan lähelle

Oopperan ystävät ovat saaneet juhlia merkitykseltään äärimmäisen suurta Kaija Saariahon oopperan Kaukainen rakkaus vastaanottoa New Yorkissa. Jo se, että moderni, vuonna 2000 valmistunut teos on otettu konservatiivisuudestaan tunnetun oopperatalon ohjelmistoon, on saavutus. Se, että Kaukainen rakkaus on saanut jo ennen ensi-iltaansa poikkeuksellisen runsasta huomiota New Yorkin medioissa, on todella merkillepantavaa. Kaiken tämän kruunasi se, että oopperan vastaanotto New Yorkissa on ollut ylitsevuotavainen. Suomalaisten ylpeyttä lisää entisestään se, että oopperan johtaa kapellimestari Susanna Mälkki, jonka työtä on myös suitsutettu.

Se, että Metropolitan valitsi Kaukaisen rakkauden ohjelmistoonsa, ei kerro rohkeudesta. Kaukainen rakkaus on nimittäin 2000-luvun esitetyin uusi ooppera. Se on ollut pitkälti yli kymmenen talon ohjelmistossa, joten hyvällä syyllä voidaan sanoa, että se on vakiinnuttanut asemansa.

Kaukainen rakkaus on tällä viikolla saanut runsaasti uusia ystäviä, sillä sitä on esitetty Metropolitanin elokuvateatterilevityksessä eri puolilla maailmaa. Näin se on ollut myös suomalaisten oopperanystävien nähtävänä ja koettavana tuoreeltaan.

Ooppera toimii elokuvateatterissa erittäin hyvin. Metropolitanilla on pitkä kokemus oopperoiden elokuvateatteriversioiden toteuttamisessa. Elokuvateattereista onkin tullut tärkeä paikka oopperoiden esittämiselle, sillä sitä kautta ne saavat moninkertaisen yleisön paikan päällä olevaan yleisöön verrattuna.

Elokuvateatteriversiot tehdään samoista esityksistä, joissa yleisö on paikalla, mutta niihin saadaan jonkin verran lisää kiinnostavuutta kuvakulmilla ja erityisesti lähikuvilla, joita paikan päällä ei voi kokea. Elokuvaversio voi näin olla jopa intiimimpi ja järisyttävämpi kokemus kuin ooppera katsomosta koettuna.

Lisäarvoa tuovat myös taiteilijahaastattelut.

Kaukainen rakkaus toimii elokuvateatteriversiona erinomaisen hyvin. Se on tapahtumiltaan lähes liikkumaton, sisäänpäin katsova. Sen intensiteetti kasvaa kolmen pääosanesittäjän sisäisistä kamppailuista. Juoni on yksinkertainen, niin kuin sen hyvässä oopperassa pitääkin olla. Etelä-Ranskassa elävä trubaduuri Jaufré Rudel (sellainen on elänyt 1100-luvulla) on intohimoisesti rakastunut Tripolissa asuvaan aatelisnaiseen, vaikka hän ei edes ole varma, onko koko naista olemassa. Kun hän kuulee Pyhiinvaeltajalta, että nainen on todella olemassa, hän päättää lähteä meren yli tapaamaan kaukaista rakastettuaan. Pyhiinvaeltaja kertoo aatelisnaiselle häntä meren takana palavasti rakastavasta trubaduurista, jota nainen ryhtyy odottamaan.

Pyhiinvaeltaja kuljettaa veneellään trubaduurin meren yli, mutta matkalla trubaduuri sairastuu ja viimeisillä voimillaan ennen kuolemaansa ehtii tavata aatelisnaisen, jonka käsivarsille kuolee.

Kaukainen rakkaus pohtii meidän suhdettamme rakkauteen, sitä, kuinka helppo rakkautta on vaalia etäältä, silloin, kun se on vain sanoja vailla vastauksia. Rakkaus muuttuu vaativaksi, kun se tulee lähelle, haavekuva särkyy, vastavuoroisuus asettaa uudet vaatimukset, täydellinen muuttuu epätäydelliseksi.

Kaija Saariahon musiikki on häkellyttävän kaunista. Vaikka tunnistettavia melodioita ei ole, harmoniaa on sitäkin enemmän. Kaikkien kolmen laulajan suoritus oli uskomattoman hieno.  Vaivattomuus leimasi jokaisen solistin äänenkäyttöä. Jäin miettimään, millaisen määrän harjoitusta vaatii kyky laulaa niin eleettömän kauniisti ja vaivattomasti äärettömän pitkiä legatolinjoja. Susanna Phillips Clémencenä, Tamata Mumford Pyhiinvaeltajana ja Erik Owens Jaufré Rudelina olivat jokainen niin herkkäviritteisiä ja sisäisen voiman läpitunkemia, ettei ketään kannata nostaa toisen edelle. Robert Lepagen ohjaus oli hyvin vähäeleinen, mutta samalla äärimmäisen intensiivinen. Näyttämökuvaa hallitsi ledvaloista rakennettu meri, jonka alla kuoro oli kuin meriraukkojen, hukkuneiden, joukko. Se toi mieleen ne tuhannet ja tuhannet Välimeren aaltoihin jääneet pakolaiset, jotka nyt meren pohjassa lepäävät.

Susanna Mälkki johti mestarillisesti Saariahon uskomattoman kaunista, värikylläistä ja paljon pieniä detaljeja sisältänyttä musiikkia. Joskus olen ollut sitä mieltä, että elokuvateatteriversioissa solistien ääntä on nostettu orkesterin kustannuksella, mutta ainakin tällä kertaa ne olivat erinomaisessa tasapainossa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *