Uhri maailman pelastajana

  1. Sibelius-Akatemian maisteriopintoihin liittyvä oopperaproduktio, Benjamin Brittenin The Rape of Lucretia (Lucretian raiskaus) on monella tavalla haasteellinen teos, joka ei päästä tekijöitä eikä katsojia helpolla.

Lucretian raiskaus kuuluu niihin ydinkertomuksiin, joilla muinainen Rooma rakennettiin. Mm. roomalaisen Liviuksen kertoma tarina sijoittuu 500-luvulle eKr. Se kertoo viimeisen etruskikuninkaan Tarquiniuksen tarinan. Hänestä piirretään kuva itsevaltaisena tyrannina, joka hallitsee kansaa pelolla ja sumeilematta surmaa kaikki vastustajinaan pitämät ihmiset.

Tarqviniuksen nuorin poika raiskaa sotapäällikkö Collatinuksen siveänä ja hyveellisenä tunnetun vaimon Lucretian. Se osoittaa, että Tarqviniuksen koko suku on turmeltunut ja kuvittelee olevansa oikeutettu tekemään mitä tahansa. Raiskauksen seurauksena Lucretian häpeä on niin syvä, että hän surmaa itsensä. Tapahtumien seurauksena roomalaiset nousevat kapinaan Tarquiniusta vastaan, syöksevät hänet vallasta ja Rooman tasavalta perustetaan. Lucretian raiskaus muuttuu uhriksi, jonka ansiosta Rooman kukoistus alkaa.

Brittenin Rape of Lucretia ei perustu Liviuksen, eikä edes William Shakespearen Lucretia-kertomuksiin. Sen alkuperä on André Obeyn näytelmässä, josta Brittenin libretistikumppani Ronald Duncan laati tekstin yhtä aikaa Brittenin säveltäessä sitä. Teos kantaesitettiin 1946.

Britten ja Duncan korostavat, että kyseessä ei ole historiallinen teos vaan moraliteetti. Siihen viittaa mm. se, että tekstiin on upotettu voimakkaita kristillisiä viittauksia. Näin rinnastetaan Lucretia viattomana uhrina Kristukseen.

Tämä on myös lähtökohta Sibelius-Akatemian produktioon. Ohjaaja Victoria Newlyn on sijoittanut teoksen nykyaikaan, jonkin eurooppalaisen yliopiston luentosaliin, jossa luentoa on pitämässä kaksi professoria sosiologian ja politiikan laitokselta. Ollaan siis opettamassa opiskelijoille poliittisen historian perusjuttuja.

Niinpä lavastaja Sampo Pyhälä on tehnyt lavalle auditorion. Sitä hallitsevat kolmeen tasoon rakennetut istuinrivien edessä olevat valkoiset levyt. Ooppera alkaa, kun Brittenin kertojat professoreina alkavat luennoida opiskelijoille Lucretian tarinaa. Opiskelijoina ovat ne kuusi solistia, jotka sitten alkavat esittää varsinaista tarinaa.

Ymmärrän lavastuksen perustan. Siitä huolimatta se ei mielestäni toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Lavastuksen valkoiset pinnat ovat rumat ja estävät liikkumisen – ne dominoivat liikaa näyttämökuvaa myös silloin, kun varsinaista tarinaa kerrotaan. Lavastuksen vuoksi intensiteetti katoaa, kun esiintyjät liikkuvat reunoilla vailla tarinaa eteenpäin vievää otetta ja vievät huomiota varsinaiselta tarinalta.

Tilanteen täytyy olla hankala myös esiintyjien kannalta, eikä ohjaaja ole kunnolla pystynyt pitämään huolta siitä, mitä kukin kulloinkin lavalla tekee. Seurauksena on ylimääräistä miihailua, joka ainakin minua esti keskittymästä itse tarinaan, joka sekä musiikillisesti että sisällöllisesti on vahva ja vaikuttava.

Mieleen nousi myös kysymys siitä, annetaanko Sibelius-Akatemiassa riittävästi näyttämökoulutusta lauluopiskelijoille. Nyt tuntui siltä, että suurimman osan aikaa laulajat eivät oikein tienneet, mitä heidän olisi oikeasti pitänyt tehdä, mikä söi merkittävästi tehoa. Toivottavasti olen väärässä näyttämökoulutuksen osalta, sillä nykyoopperassa laulajien näyttelijäkyvyt ovat nousseet hyvin keskeiseen rooliin, ja monet menestyneet solistit korostavat sitä, että rooliin mennään näyttelemisen, ei laulun kautta.

Tässä produktiossa laulu oli moitteetonta, paikoin suorastaan upeaa. Kaikki kahdeksan solistia tekivät erinomaista työtä, omasivat hienon ja vahvan äänen ja käyttivät ääntä ilmeikkäästi.

Topias Lundell ja Réka Bata kertojina veivät tarinaa eteenpäin. Heidän roolinsa oli jopa niin yksityiskohtainen, että välillä teos tuntui kuvaelmalta, jossa näyttelijät toistivat tarkasti annettuja ohjeita.

Mieskolmikko Tarquinius (Henri Tikkanen), Collatinus (Gastav Johansson) ja Junius (Emil Mahjneh) olivat juuri sellaisia nuoria urhoja, joille maailmassa on vain voitettavaa. Hekkäpiirteisimmän roolin teki Johansson Collatinuksena. Hänen bassossaan on hienoviritteistä tenhoa.

Henri Tikkasen Tarquiniuksen raiskauskohtaus oli näyttelijätyönä vahva, intensiivinen ja fyysinen – ja laulaminen sujui leikiten huolimatta siitä, että liikettä oli todella paljon. Emil Mahjnehin ääni soi kauniisti ja kirkkaasti.

Naiset Lucretia (Isabella Shaw) ja hänen palvelijansa Bianca (Irina Nuutinen) ja Lucia (Johanna Takalo) muodostivat hienon trion. Isabella Shawn Lucretiana olisi voinut ilmentää epätoivoa kuoleman edellä vielä vahvemmin. Irina Nuutisen äänessä on luontaista syvyyttä ja empatiaa ja Johanna Takalon liverrystä on ilo kuunnella.

Orkesteria johti kapellimestari, professori Markus Lehtinen, jolla on iso rooli siinä, millaiseksi esitys musiikillisesti on muodostunut. Orkesterin ja laulajien työskentely oli tasapainoista. Monissa kohdin Brittenin laulajan ja jonkin soittimen, kuten klarinetin, huilun tai oboen, yhteistyö nousi hienosti esille.

Erityinen kiitos on syytä antaa siitä, että käsiohjelmassa oli esiintyjien kirjoituksia oopperan harjoitusvaiheesta. Niiden lukeminen avasi monia näkökulmia niin tekstiin kuin Brittenin sävellystyöhön.

Kuva: Sibelius-Akatemia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *