Patarouva on tyly kuvaus siitä, kuinka ihminen tekee täysin vääriä valintoja ja tuhoaa oman ja läheistensä elämän. Savonlinnan Patarouva on vaikuttava produktio, joka tarjoaa paitsi Tsaikovskin hienoa musiikkia, myös upeaa katsottavaa.
Patarouva on ooppera pelihimosta. Köyhä upseeri Herman on pelihimon vaivaama, mutta niin köyhä, ettei hänellä ole varaa pelata. Hän käyttää kaiken aikansa seuraamalla muiden pelaamista. Herman uskoo, että kreivittärellä on yliluonnollisia kykyjä, joiden avulla hän tietää kolme voittokorttia. Yrittäessään saada kreivittären paljastamaan oikeat numerot Herman rakastuu kreivittären tyttäreen Lizaan. Lizan häitä ollaan järjestämässä ruhtinas Jeletskin kanssa, mutta Hermanin onnistuu herättää Lizan rakkaus ja häät perutaan.
Hermanilla olisi nyt mahdollisuus valita Lizan rakkaus, mutta ratkaisevalla hetkellä hän kuvittelee saaneensa tiedon oikeista korteista, torjuu Lizan ja hyökkää casinolle kaikki irti saamansa rahat mukanaan.
Peli alkaa. Ensimmäinen kortti on oikea. Toinenkin kortti on oikea. Herman tuplaa panoksen varmana siitä, että kolmas kortti on hänen kreivittäreltä unessa saamansa tieto siitä, että se on ässä. Mutta kortti onkin patarouva. Herman häviää kaiken ja tekee itsemurhan.
Kuolema ei olekaan kaiken loppu.
Patarouvassa kreivitär, Liza ja Herman kuolevat. Mutta tässä ohjaajan loppuratkaisu on mielenkiintoinen ja hyvin kristillinen. Kuolema ei olekaan kaiken loppu. Kuoleman tuolla puolella on kirkkaus ja rauha, jossa Liza jo odottaa. Kuolema saattaa Lizan ja Hermanin yhteen.
Patarouva perustuu Puskinin saman nimiseen novelliin. Vaikka novelli onkin melko suppea, tarina on sellainen, että se tarjoaa hienon perustan värikylläiselle musiikille. Draamaa riittää. Patarouva on toinen Tsaikovskin yhä edelleen usein esitetty ooppera Jevgeni Oneginin rinnalla. Siinä, missä Onegin on monen oopperan ystävän yksi lempioopperoista, Patarouva ei yllä aivan samaan intohimoon, vaikka itse tarina siihen tarjoaisikin mahdollisuuden.
Ohjaaja Jere Erkkilä on tehnyt Olavinlinnan lavalle erinomaisesti sopivan ohjauksen, jossa leveää ja kapeaa näyttämöä käytetään täydellä teholla. Joukkokohtaukset ovat näyttäviä ja tarjoavat silmänruokaa myös niille, joille ooppera ei ole harrastus, vaan esimerkiksi kerran vuodessa toistuva perinne, vierailu oopperajuhlilla. Sehän on kohderyhmä, jolle näitä teoksia pitää tehdä. Kun toteutus tehdään huolella, siitä nauttivat täysin siemauksin myös ne, joille ooppera on harrastus ja oopperakäyntejä kertyy vuodessa jopa kymmeniä.
Kyseessä on siis perinteinen ohjaus. Se sijoittuu tässä puvustuksen perusteella 1800-luvun puolen välin tienoille, siis Tsaikovskin aikaan, vaikka oopperassa tervehditäänkin hallitsijana Katariina II:sta, jonka hallituskausi oli 1762-96, jolloin pukeutuminen oli merkittävästi askeettisempaa. Ei anneta pikkuseikkojen häiritä. Erika Turusen puvustus on erittäin näyttävää. Jani Uljas on tehnyt taitavan lavastuksen, joka muuntuu pienin liikkein erilaisiksi tiloiksi, milloin Pietarin siltamaisemaksi, milloin ruhtinattaren makuuhuoneeksi, milloin peliluolaksi. William Ilesin valaistuksella on merkittävä rooli näiden tunnelmien rakentajana.
Oopperajuhlien taiteellinen johtaja Jorma Silvasti halusi päärooliin tenori Mika Pohjosen. Pohjosella on talvikaudella yleensä kalenteri täynnä, sillä Kansallisoopperan solistikuntaan kuuluvana hänellä on rooleja useissa kauden oopperoissa. Savonlinnassakin Pohjonen on liki jokavuotinen tuttu, mutta Hermanin rooli on oopperan laaja päärooli, jonka tekeminen vaatii runsaasti aikaa. Rooli tosin on Kansallisoopperasta tuttu, mikä varmasti helpottaa asiaa.
Mika Pohjonen sopii tyyppinä rooliin mainiosti.
Mika Pohjonen sopii tyyppinä rooliin mainiosti. Häntä riivaa pelihimo, jota hän ei köyhyyttään edes voi tyydyttää, vaan joutuu tyytymään toisten palaajien katselemiseen. Pakkomielteeksi muuttuu ajatus siitä, että kreivittärellä on hallussaan tieto siitä, mitkä ovat pelin voittonumerot. Ohjaaja jättää avoimeksi sen, rakastuuko Herman oikeasti Lizaan, vai käyttäkö hän tätä vain hyväkseen päästäkseen kreivittäreen luo vaatimaan tietoa numeroista itselleen.
Näyttämöllä Mika Pohjosen Herman on alusta loppuun surkimus ja ihmisraunio, joka ei kykene valitsemaan rakkautta ja onnea, vaan jää ahdistavan himonsa riivaamaksi aina itsemurhaan saakka. Mika Pohjosen laulu on upeaa myös sen vuoksi, että se on niin ahdistuksen läpitunkemaa. Hän ei missään vaiheessa muutu sankaritenoriksi, vaikka musiikki siihenkin houkutuksia tarjoaa.
Patarouvan muut keskeiset solistit ovatkin venäläisiä. He tulevat selvästi toisesta koulukunnasta, jossa laulaminen korostuu näyttelemisen sijaan. Heillä kaikilla roolien tekeminen jää paljon ulkokohtaisemmaksi, mutta laulaminen sen sijaan on upeaa. Nuori Konstantin Shushakov ruhtinas Jeletskinä laulaa linjakkaasti ja baritoniksi hyvin kirkkaasti. Jelitskin aaria muistuttaa paljon Greminin aariaa Oneginista. Säveltäjähän saa kierrättää omia teemojaan.
Mezzosopraano Elena Zaremba on kokenut kreivittären osan laulaja, jonka ääni on tumma ja kohtalokas. Hän on juuri niin ylimyksellinen kuin palveluskuntansa ympäröivä aatelisnainen voi vain olla.
Sopraano Irina Churilova Lizana laulaa kuin enkeli, mutta ei vaikuta tytönhupakolta, joka jättää sulhasensa lähes alttarilla rakastuttuaan pähkähullusti Hermaniin.
Baritoni Nikolaz Lagvilava tekee kreivi Tomskin varmoin ottein.
Roolitus on venäläis-suomalainen. Suomalaisetkin tekevät hyvää työtä. Erityisesti Ilkka Hämäläinen Tsekalinskina onnistuu ja Suvi Väyrysen komedienne-taidot pääsevät jälleen oikeuksiinsa etenkin Cloén roolissa.
Suomalaislaulajien hyvät suoritukset ovat merkille pantavia sen vuoksi, että venäläinen ooppera ja venäjän kieli ovat niitä tekijöitä, jotka nostavat venäläisiä laulajia maailman maineeseen. Anna Netrebko on itsekin todennut, että merkittävä syy hänen menestykseensä on kieli, sillä venäjän kielen kauneus ja helppous on yksi venäläisen oopperan lumouksen salaisuus. Siihen pystyy kunnolla vain venäjää äidinkielenään puhuva henkilö.
Patarouvan kapellimestarina on todellinen venäläisen oopperan asiantuntija, Alexander Vedernikov, joka ennen nykyistä tehtäväänsä Tanskan Kuninkaallisen oopperan ylikapellimestarina on tehnyt pitkän päivätyön Venäjällä, mm. Bolshoin musiikillisena johtajana. Todella varmoissa käsissä Patarouva on.
Matti Hyökin valmentama kuoro lauloi todella hienosti ja lapsikuoro toi iloa ja väriä näyttämölle.
Kuva: Savonlinnan Oopperajuhlat