Kasper Holtenin Lentävä hollantilainen on saanut yllättävän ristiriitaisen vastaanoton. Yllättävän sen vuoksi, että se on erinomainen esimerkki siitä, kuinka vanha tuttu ooppera voi saada uusia, katsojan kannalta tärkeitä merkityksiä, joita perinteinen tulkinta ei tarpeeksi nosta esille.
Kansallisoopperan Lentävä hollantilainen on upeaa oopperaa sen kaikilla tasoilla.
Oopperayleisö on konservatiivista. Se tiedetään. Sen vuoksi on aina riski ryhtyä muuttamaan totuttua esitystapaa. Taiteelliselta johtajalta Lilli Paasikiveltä ei rohkeutta puutu. Mutta siinä suhteessa hän ei ota riskejä, että hän valitsee parhaat mahdolliset tekijät.
Kun Kansallisoopperan uutta Lentävää hollantilaista ryhdyttiin tekemään, ohjaajaksi valittiin Kasper Holten, melko nuoresta iästään huolimatta moneen kertaan koeteltu ohjaaja, joka vielä ensi kevääseen toimii Lontoon Covent Gardenin taiteellisena johtajana. Kansallisoopperasta Holten muistetaan muutaman vuoden takaa Korngoldin Die tote Stdt, Kuollut kaupunki -oopperan erinomaisesta ohjauksesta.
Holten on päättänyt luopua Hollanilaisen perinteisestä tarinasta, jossa myyttinen, ikuisesti meria kiertävä Lentävä hollantilainen haaksirikkoutuu Norjan rannikolle. Meriraukka on muuttunut menestyväksi kansainväliseksi kuvataiteilijaksi, joka kiertää ympäri maailmaa nauttien suosiosta. Samalla elämä on muuttunut pinnalliseksi ja ontoksi, ihmissuhteet yhden yön nautinnoiksi ja toisten ihmisten hyväksikäytöksi. Aavelaivan merimiehiä edustaa taidenäyttelystä toiseen shampanjalaseja kohotteleva kutsuvierasyleisö.
Jos joku on sitä mieltä, että tulkinta on kaukaa haettu, menköön itseensä.
Ylipäätään kysymys siitä, saako oopperaa päivittää, on mielenkiintoinen. Melko suuri osa oopperoista ei ole alun perinkään tehty epookiksi. Ne kertovat säveltäjän omasta ajasta. Eikö silloin ole uskollisempaa yrittää päivittää teokset omaan aikaan kuin yrittää pitää ne kiinni säveltäjän omassa ajassa.
Perinteisessä ohjauksessa Senta tappaa itsensä vapauttaakseen Hollantilaisen kirouksesta. Tässä versiossa Hollanilainen tekee itsemurhan, ja Sentasta tulee hänen muistonsa vaalija. Viimeisissä kuvissa Senta on mondeenisti smokkiin pukeutuneena jälleen kerran jossakin päin maailmaa Hollantilaisen näyttelyn avajaisissa. Jäikö Senta henkiin, vai ottiko hän Hollantilaisen kirouksen päälleen?
Holtenin tulkinta muuttaa jonkin verran myös henkilösuhteita. Daland ei ole samalla lailla keskiössä kuin perinteisessä versiossa. Nyt kolmiodraama rakentuu Sentan, Hollantilaisen ja Erikin välille, mikä onkin uskottavampi vaihtoehto.
Näin Lentävästä hollantilaisesta esityksen, jonka päärooleissa olivat Hollantilaisena Johan Reuter, jonka ääni soi huimasti myös silloin, kun se tuli ”haudan takaa”, kuten Wagner itse määritteli. Gregory Frank suostui Dalandina olemaan vain ahne isä. Camilla Nylundin Senta sen sijaan oli yhtä aikaa taitavasti uljas ja täysin kateissa. Christian Juslin riipais Erikinä, joka nyt vain tuli heitetyksi sivuun. Tuomas Katajalan häkellyttävän kaunis tenori soi Perämiehen roolissa, ja Sari Nordqvist Maryna oli päättäväinen opettaja.
John Fioren kiinnittäminen kapellimestariksi on erinomainen valinta, sillä musiikki etenee poikkeuksellisen jäsentyneenä ja helposti seurattavana alusta loppuun, kuoro pääsee loistamaan ja Wagnerin oopperoissa tärkeässä roolissa oleva orkesteri kuljettaa tarinaa eteenpäin.
Tekijäjoukko on muutenkin hyvin kansainvälinen, sillä Holtenin tiimi, lavastaja Philipp Fürhofer, puvustaja Anja Vang Kraugh, valaisija Jesper Kongshaug, videosuunnittelija Luke Halls ja koreografi Signe Fabricius ovat kaikki alansa kansainvälistä kärkeä, mikä myös näkyi upeina näyttämökuvina.