Tampere-talon Sali oli vain puolillaan, vaikka tarjolla oli korkealuokkainen saksalainen orkesteri, maailmankuulu kapellimestari, loistava sellosolisti ja orkesterikirjallisuuden helmiä. Ne, jotka olivat tulleet paikalle, saivatkin nauttia täysin siemauksin.
On hieno asia, että Tampereella eletään konserttimusiikkiboomia. Sen on synnyttänyt kapellimestari Santtu-Matias Rouvali, jonka poikamainen ja kaikkea tärkeilyä vierastava käytös yhdessä upean musiikkinäkemyksen kanssa on löytänyt tiensä tamperelaisten sydämiin. Orkesterin konsertit ovat usein jo hyvissä ajoin loppuunmyytyjä.
Sen vuoksi kuvittelisi, että kun kaupunkiin tulee Saksasta SWR-orkesteri, joka on vuonna 2016 aloittanut, kahdesta vanhasta orkesterista yhdistetty uusi Südwest-rundfunk eli Rheinland-Pfalzin osavaltion yleisradio-orkesteri, se olisi herättänyt kiinnostusta. Mutta ei, ei kovin paljon.
Eikä sekään, että orkesteria johti maailmankuulu venäläiskapellimestari Vasili Sinaiski tai että sellosolistina oli (tosin vaihtunut) Daniel Müller-Schott, nuoruudestaan huolimatta suurten orkesterien ja parhaiden kapellimestarien kanssa työskentelevä sellotaituri.
Ei edes ohjelmisto vedonnut, vaikka tarjolla oli tuttuja konserttimusiikkihelmiä: Edward Elgarin Sellokonsertto e-molli ja Johannes Brahmsin F-duuri sinfonia. Jo tämän 3. sinfonian 3. osan takia kannattaisi aina lähteä konserttiin. Se on maailman kauneinta musiikkia.
No, me jotka olimme panneet merkille orkesterivierailun, saimmekin sitten nauttia koko konsertin ajan monesta asiasta.
Stuttgartin ja Freiburgin ja Baden-Badenin orkestereista yhdistetty SWR-orkesteri edustaa vankkaa perinnettä ja tinkimätöntä ammattitaitoa. Konsertin avasi Zoltán Kodályn Tansseja Galantasta keinutaen kuulijat Pustan maisemiin ja säveliin. Vuonna 1933 sävelletty teos kuuluu Kodályn soitetuimpiin. Sinaiskin näkemys on hyvin värikylläinen ja tunteikas, mutta ei yhtään siirappimainen. Se myös osoitti, kuinka taitavasti ilman tahtipuikkoa johtava Sinaiski käsittelee orkesteria ja sen soittajia. Hän johtaa rauhallisesti ja tarkasti, mutta samalla hän antaa paljon yksityiskohtaisia ohjeita käyttäen sormiaan ja ilmeitään apuna samalla kun katseessa on isällistä kannustavuutta ja lämpöä.
Alun perin sellosolistina piti olla todellinen maailmantähti Sol Gabetta, mutta hän on joutunut raskautensa vuoksi perumaan koko kiertueen. Hänen tilalleen tuli Daniel Mülle-Schott, mutta ohjelma säilyi samana.
Elgarin Sellokonsertto saavutti suurta mainetta, kun traagisesti MS-tautiin sairastunut ja vain 42-vuotiaana kuollut Jacqueline du Pré esitti kappaletta itsestään kertovassa elokuvassa Hilary ja Jackie (1998).
Teos on muutenkin lunastanut paikkansa orkesterien kantaohjelmistossa. Vuonna 1919 sävelletty teos on Elgarin viimeinen merkittävä sävellys. Käsiohjelmassa Kimmo Korhonen kuvaa hienosti sitä, kuinka teos on eräänlainen jäähyväinen kokonaiselle aikakaudelle, sille ajalle, joka mursautui I maailmansodassa, kun vanha Eurooppa kertaheitolla mureni, keisarinvalta kukistui ja moderni alkoi vyöryä vieden vanhan mennessään ja tuoden uuden tullessaan.
Varmasti teoksessa on myös sitä menneisyyteen katsomista, että Elgar itse oli ollut oman aikakautensa merkittävin englantilainen säveltäjä, jonka sävelet olivat siivittäneet myös Brittiläistä imperiumia, olleet sen vallan ja kulttuurin symboleja (joita yhä edelleen soitetaan samassa merkityksessä) ja nyt säveltäjä oli elämäntyönsä tehnyt. Siis katkeransuloista musiikkia, ehkä suloisinta kaikista. Sellaisia me ihmiset olemme.
Melko nuoresta iästään huolimatta (s. 1976) Müller-Schott löysi tulkintaansa sangen syvällisen otteen, siitä ei puuttunut jaloutta, elämän tuomia kokemuksia, eikä kuolemankaan tuntoja. Jälleen oli hienoa katsoa kapellimestarin ja solistin yhteistyötä.
Müller-Schott palkitsi innokkaasti suosiota osoittavan yleisön Maurice Ravelin Habaneralla.
Illan päätti Johannes Brahmsin 3. sinfonia, joka on yksi kauneimpia koskaan sävellettyjä sinfonioita. Erityisen tuttu on 3. osa Poco Allegretto, jonka keinuva laulullisuus vie kuulijan mennessään. Jos ei muistu mieleen, se kannattaa kaivaa esille. Kyllä sen sitten muistaa.
Brahmsin sinfonia toimi erinomaisesti tällaisen tunnekylläisen illan päätösnumerona, sillä Elgarin Sellokonserton jälkeen ei voi ryhtyä soittamaan ihan mitä tahansa, jos mielii jatkaa tunnelman kohottamista yhä korkeammalle ja korkeammalle.
Brahmsin musiikissa on toisaalta hivelevää yhteissoittoa, toisaalta runsaasti suurta taitoa vaativia sooloja, vahvaa puhallinsoitantaa ja jousien harmoniaa, jota Sinaiski kokeneen huippukapellimestarin taidolla kuljetti eteenpäin. Tällainen musiikki välittää kuulijaan myös sanoinkuvaamattoman suurta rauhaa.
Ylimääräisenä kuultiin Antonin Dvorakin Slaavilainen tanssi nro7. Näin palattiin sinne mistä lähdettiin, Pustan maisemiin.