Ars17- Hello World! -näyttely haastaa katsojan. Olemme tottuneet siihen, että taidenäyttelyssä on yksi tai kaksi pimeää huonetta, jossa pyörii liikkuvaa kuvaa ja ääntä yhdistävä digitaalinen taideteos.
Ars17 -näyttelyssä on myös muutama teos vapaasti katsottavissa, mutta suurin osa teoksista on digitaalisia, mikä edellyttää katsojan pysähtyvän katsomaan teosta, joka kestää helposti vartin verran. Tämä on katsojan hyvä tietää. Ars17 vaatii aikaa.
Näyttelyn kokoaminen on vaatinut museojohtaja Leevi Haapalan johdolla toimineelta työryhmältä valtavan ponnistuksen, sillä esillä on 35 taiteilijaa 13 maasta. Kun ajattelee, kuinka suuri työ katsojalla on näyttelyn kiertämisessä, näyttelyn kokoajien työmäärä alkaa käydä ymmärrettäväksi – tai mennä yli ymmärryksen.
Jos Ars-näyttelyiden tarkoituksena on ollut yrittää tyhjentävästi kertoa jostakin käsillä olevasta taidevirtauksesta, tämä näyttely täyttää hyvin tehtävänsä. Sen kierrettyään katsoja voi sanoa tietävänsä, mitä tarkoitetaan digitaalisen tai internet-ajan taiteella, josta tässä näyttelyssä kuitenkin käytetään jo termiä post-digitaalinen taide.
Erityistä kiitosta on heti annettava siitä, että näyttelykirja on poikkeuksellisen perusteellinen. Se kertoo sekä taidesuuntauksesta että mukana olevista taiteilijoista laajasti. Samoin näyttelyyn liittyvä internetosuus Ars17+ on tärkeä osa kokonaisuutta. Näyttelyyn voi ja pitääkin tutustua myös oman selaimen välityksellä.
Näyttelyn taiteilijat ovat pääosin 1980-luvulla syntyneitä, sukupolvea, jota kutsutaan diginatiiveiksi eli niitä, joita erilaiset digitaaliset sovellukset oat ympäröineet heidän koko elinikänsä ajan, ja joille digitaalisen todellisuuden pitäisi olla hyvinkin arkipäiväinen kokemus.
Arkinen tai ei, katsoja joutuu vääjäämättä pohtimaan omaa suhdettaan digitaaliseen todellisuuteen. Millä tavalla digimaailma on läsnä omassa elämässämme, mitä on lisätty todellisuus, onko digi hyvä vai huono, mahdollisuus vai uhka, siunaus vai kirous. Ja enemmänkin, digitaalinen todellisuus on ja ympäröi meitä riippumatta siitä, valitsemmeko sen vai jätämmekö valitsematta, pidämmekö siitä vai emmekö pidä, luotammeko siihen vai emmekö luota, ihastummeko vai inhoammeko sitä.
Ars17-näyttelyä kiertäessä ainakin minua digitaalisuus alkoi koko ajan ahdistaa enemmän ja enemmän. Katsomiskokemus ei ole iloista kiiruhtamista teoksen luota toiselle vaan siirtymistä aika usein pitkäpiimäisiin ja vaikeasti, joskus ei lainkaan, avautuvasta kokemuksesta toiseen.
Teoksissa välittyy nuorten ihmisten globaali angsti, irrallisuus, halu heittäytyä sen maailman ulkopuolelle, jota pidämme totena ja olemassa olevana. Digitaalisuus pikemminkin syventää kuin helpottaa ihmisenä olemisen kokemusta ja vie ihmisen hullunmyllyyn, jossa on vaikea ymmärtää mieltä ja merkitystä.
Jo nyt yksi eniten esillä olleista on brittiläisen Ed Atkinsin kolmesta videosta koostuva Ribbons, jossa Atkinsin alterego avatar mumisee ja hoilaa viinahuuruisesti. Kolmeen huoneeseen sijoitetut videot ovat hyvin saman kaltaisia. Katsoja odottaa, että jotakin uutta tapahtuisi, mutta ei, ei tapahdu. Kyllä, jää hyvin tyhjä olo. Se lienee tarkoituskin.
Lizzie Fitchin ja Ryan Trecartin teoksessa joukko on majoittunut telttoihin valtavaan, hylättyyn huoneistoon, jonka kerrtotaan olevan losangeleslainen vapaamuurarien hylätty kokoontumistila. Joukko kulkee ikään kuin jonkinlaisessa uhalla latautuneessa tilassa.
Juha van Ingen haastaa aikaa, sillä hänen AS Long As Possible (ASLAP) teoksensa. Se toistaa itseään loputtomiin, joten van Ingen pohtii, voisiko se näkyä edelleen 1000 vuoden kuluttua. Ajatusleikki on hieno. Kun mietimme, mitä ihmisen tekemään on jäljellä 1000 vuoden takaa, ei kovin paljon, voimme yrittää miettiä, miltä teos voisi näyttää 1000 vuoden kuluttua sitä katsovan ihmisen mielestä ja mitä se kertoisi omasta ajastamme.
Sangen tunnettu on myös Hito Steyerl, jonka teoksissa pohditaan mm. sitä, millaisin keinoin ihminen voi hävittää itsensä näkyvistä niin fyysisesti kuin digitaalisesti. Steyerlin teoksisissa on myös huumoria, mikä on ehdottomasti merkille pantava poikkeus, joka ainakin itseäni ilahdutti muuten digituskan kanssa elävien teosten keskellä.
Digitaalinen taide nostaa mielestäni esille yhden aika vähän esillä olleen taiteen tekemiseen liittyvän seikan. Ottaessaan ilmaisukeinoikseen digitaaliset välineet taiteilijat asettavat itsensä aivan uuteen kilpailutilanteeseen. Taiteilijalla, joka käyttää sivellintä, veistää, muovaa tai piirtää on käytössään ainutkertainen ilmaisukeino, joka saa hänen teoksensa erottumaan.
Digitaalisen taiteen tekijää verrataan heti toisiin, samoilla välineillä operoiviin tekijöihin. Tekniikassa haastajia ovat mm. digitaaliset pelit, joiden teknologia on järisyttävän hienoa. Siinä katsannossa taiteilijoiden tekniikka on alkeellista. Selitykseksi ei riitä, että juuri sitä halutaankin käyttää.
Samalla taiteilijat pyrkivät kertomaan tarinoita, sillä joudumme katsomaan usein todella pitkiä taiteilijoiden pään sisäistä maailmaa kuvaavia esityksiä. Onko kerronta kiehtovaa, yllättävää. Ei kovinkaan usein. Taiteilija ryhtyy kilpasille tarinankertojana, eikä sekään ole ihan helppo asetelma.
Katsojalle ei voi vain sanoa, että ei pidä vertailla, kysehän on aivan eri asioista. Tätähän se digitaalisuus tekee: muuttaa todellisuuden asetuksia, asettaa uusia vaatimuksia, muuttaa tekemistä ja katsomista.
Katsokaa itse.